Uusi vuosi sitten vaihtui Cape Townin karnevaalitunnelmissa. Oltiin piknikilla Signal Hillilla, jossa tuuli aivan perkeleesti, mutta nakymat oli sen arvoiset. Myohemmin tietty baarissa, mutta muuten aatossa nyt ei sen kummempaa raportoitavaa ole. Aika iisisti se meni (johon vaikutti hieman seurueen ruotsalaiset kasvissyojajoogaterveyshipit) ja ajoissa nukkumaan. Uuden vuoden paivana lahettiin Patrician kanssa Table Mountainille ja sieltahan ne nakymat vasta majesteettiset olikin. Ei ois voinut olla parempaa vuoden ensimmaista auringonlaskua. Upeaa kerrassaan. Taa osuus oli nyt vahan kuiva, mutta koittakaa kestaa. Kai taa tarina tasta viela paranee.
Muutin sitten sinne Ashanti lodgeen, joka oli varsin mukava mesta, vaikkakin koin oloni varsin epasosiaaliseksi. En jotenkin jaksanut tutustua ryyppaavaan nuorisoon ja olin muutenkin vahan kipee. Perusvatsasettia. Yhden suloisen nuoren hollantilaistyton kanssa juttelin ja se oli mm. ryostetty kaks kertaa ja kaikki meni, huom kaikki. Omaa tyhmyyttaan kyllakin, raasu. Mut siina vaiheessa kun tama samainen sinisilmainen tyttopolo jutteli hostellin henkilokuntaan kuuluvan siivoojan kanssa ja totesi hanelle mm. etta siella slummissa on varmaan mukava asua kun siella on niin paljon ihmisia etta on kotoinen olo, niin aattelin etta meilla ei varmaan oo kauheesti yhteista juteltavaa enaa...
Sen sijaan vietin yhden aarimmaisen hauskan, kostean ja helteisen paivan eraan britti Sofian kanssa, jonka olin tavannut ympari Malawia aiemmin. Oli jotenkin hauskaa olla kahdestaan ja tutustua paremmin ja istuttiinki baarissa kevyet 12 h kun juttua riitti. Meilla loyty nimittain niin paljon yhteista ja ymmarrysta etta ei oo tosikaan. Oikein sielunsisko vois sanoo! Kiva kohtaaminen.
Harmikseni Ashantiin oli seuraava overlander rekka, jonka kyydissa oli siis tarkotus liftata, tulossa vasta 14. paiva, niin aattelin etta en ma nyt sita jaa venaamaan ja aloin miettia etta mika ois sitten seuraava siirto. Malawia kohtihan ma paatin jo aiemmin jatkaa ja hirvee hinku takaisin oikeeseen Afrikkaan. Jotenkin E-Afrikasta olin jo saanut tarpeekseni enka halunnut siella enaa minnekaan muualle. Akkia vaan pois. Kattelin karttaa ja totesin etta Lesotho on melkein matkan varrella niin buukkasin itelleni bussilipun sita kohti.
Matka Bloemfountainiin kesti kevyet 15 h ja sielta jatkoin rajalle. Heti kun paasin Lesothon puolelle niin tuli jotenkin paljo kotosampi olo taas. Afrikkaa!!! Ja heti tapasin rajalla aivan ihanan Lesotholaisen papan joka huolehti mut samaan kyytiin ja seuraavalle bussille. Paatiin siis jatkaa suorilta Malealean kylapahaseen, koska paiva oli nuori ja virtaa viela riitti. Bussissa soi musa ja ihmiset oli kivoja ja mina onnellinen!
Ja aaaaah, mika matka ja perille paasy. Siina vaiheessa kun bussi ohitti kyltin, jossa luki Gate to paradise niin leuka loksahti. Sita se tosiaan oli. Niita vuoria ja maisemia..olin haltioissani. Malealea lodge ja se koko pikkukyla oli aivan I H A N I A. Vuorten keskella, jossa ilma on raikas ja aika on pysahtyny jollekin toiselle vuosisadalle, tavallaan... Lodgen piha taynna riikinkukkoja ja muita lintuja, nakymat vuorille...Paatin jaada neljaksi yoksi ja ottaa rennosti. Ja olihan siina niita maileja takana 24 h verran.
Paras tapa tutustua Lesothoon on pony trekking ja buukkasinki sit sellasen. Ois ollu ihana menna moneksi paivaksi, yopya pikkukylissa, perinteisissa Basotho majoissa, mutta kun ei ollu kaveria eika etenkaan ratsastuskokemusta niin hannasin sen sitten. Mutta sanotaanko etta perseelle riitti se 4h ihan hienosti...tulee muuten jannasti kipeeks.. Vahan jannitti etta miten sita hevosen kanssa parjaa mut se oli hauskaa ja mulla oli huippuheppa. Se oli viisas, vahva ja yhteistyokykyinen. Niin ja Lesothon ponit ei oo poneja, mutta ei ne myoskaan oo niin isoja kun normihevoset, sellanen hassu valimuoto. Jokatapauksessa se oli upea retki, mentiin kattomaan taas Bushman luolamaalauksia ja ohitettiin pikkukylia, jokia, vuoria ja kasittamattoman hienoja maisemia. Aaah. Enka ma poniretkesta saanu tarpeekseni ja aikaakin oli niin lahin sit seuraavana paivana 4h hiking retkelle vesiputouksille. Maisemat oli ehka jopa viela hienommat kun edellisella retkelle, mutta ai etta vitutti taas tarpoo vuoria YLOS. Ma sitten vihaan ylospain kavelya. Muuten siis oli mahtavaa, aina kun sai olla tasasella tai menna alas....
Vikana iltana mentiin saksalaisen naispariskunnan kanssa sellaselle traditional dinnerille eraan perheen luo. Oli mielenkiintosta jutustella mm. 90-vuotiaan isannan kanssa sen kotona. Varsin kiinnostava ja lamminhenkinen kokemus.
Samaisilta saksalaisnaisilta sain kyydin Maseruun, paakaupunkiin, jossa vietin yhden yon. Ja Maseru ei muuten ollu ollenkaan paha mun mielesta!! Taa huomio oli niille, jotka sano etta se on kamala. Tapasin aivan ihania pikku koululaistyttoja jaetussa taksissa ja muutenkin ihmiset oli kivoja. Aika mulla kylla kavi illalla vahan pitkaks kun backpackersissa ei ollu ketaan muita ja kaupungillakaan ei viittiny iltaan asti notkua... Mutta kirja ja nukkuminen on aina hyvia siina vaiheessa. Ja kavipa mulla taas tuuri etta backpackersin Lesotholainen manageri oli seuraavana paivana lahdossa viemaan poikaansa Bloemfountainiin kouluun, joten sain niilta kyydin! Ja silla oliki sit koko perhe autossa mukana ja oli mielenkiintoista jutustella kaikkien niiden kanssa. Ja ihania lapsia, poika 16 v. ja tytto joku 14 v. halas lampimasti lahtiessa.
Bloemfountainissa ei sit ollukaan menossa isoo bussia Johannesburgiin joten ainoa vaihtoehtoni oli pelatty minibussi! Jipii. Noh, matka oli ihan ok, johan noihin kyyteihin on tottunu, mutta pikkusen kylmas se perille paasy. Varsinkin kun ne minibussit jaa pelottavan ja vaarallisen kavelymatkan paahan varsinaisesta dosa-asemasta, josta mulla oli kylla sovittu hostellin puolesta nouto. Voin kertoo etta oli kyl kuumottavan nakosta seutua ja tuli huomattua etta siellapain ei liiku ykskaan valkonen kavellen - eika minibussilla. Intuitiolla sitten luotin about kolmanteen apua tarjoavaan lokaaliin, joka sano etta se saattaa mut sinne asemalle, koska yksin en voi menna ja taksia en siita saa. Se on janna huomata jengin naamoista kun ne kattoo sua, etta oot jotenki vaarassa paikassa. Mutta kaikki ei oo pahoja ja luottamus osoittautu taas sen arvoiseksi. Huoh. Paasin turvallisesti perille.
Toinen seikkailu oli sit itseasiassa tanaan ku aattelin etta haluan tehda edes jotain taalla ollessa ja paatin etta apartheid-museo on nahtava. Kertoivat sitten etta taksi sinne maksais sellaset 25 e suunta, joten mika on vaihtoehto: no paikallisbussi!! Ei muuta kun arvotavarat safety boxiin, puhelin ja rahaa rintsikoihin, syva huokaus ja hostellin tyontekijoilta osotteet ja ohjeet. Varsinkin kun 2 tyontekijoista oli sita mielta etta et voi menna itekses ja yks oli paniikissa ja yritti parhaansa mukaan neuvoa miten toimia ja sano vaan etta very adventurous niin kylla mua kieltamatta vahan jannitti. Sain sit kuitenkin yhdelta tyontekijalta, joka oli ainut joka jotenki usko mun kykyyn paasta ehjana perille, kyydin keskustan minibussiasemalle, jossa se ohjas mut oikeeseen bussiin. Takasin tullessa piti sit ottaa kaks eri dosaa.. Sinne pain meneminen suju ihan mukavasti ja museo olikin aika vaikuttava. Valilla oksetti, valilla itketti, valilla olin raivon partaalla. Kylla ihmiskunta sitten on sairas. Ja Nelson Mandela on mun sankari.
Sitten tulikin mielenkiintoinen osuus, kun lahdin museolta niin sain kylla minibussikyydin ihan no problem, kysyin kuskilta etta meneeko se sinne asemalle, jossa mun piti vaihtaa toiseen ja se sano etta joo. Noh, ollaan takas taas kuumottavassa keskustassa ja yhtakkia se kuski ja toinen kyydissa oleva nainen huutaa etta mihikas sun pitikaan menna ja samaan hengenvetoon etta sori sori sori me unohdettiin, me mentiin jo ohi!!! Voi vittu. Paniikkimielialaa lietsoen se nainen oli aivan kauhuissaan ja kuski selitti etta ma luulin etta sa tunnet tan seudun! Olin vaan etta jaa, no en tunne, etta mitenkahan ma ny sinne asemalle sitten paasen. No ne vauhkona selitti etta suoraan vaan tata katua ja kun sanoin et taa ei vissiin oo hyva juttu etta kavelen sinne, niin se nainen sai kasattua itsensa ja sano etta "you will be fine". Ei varmaan tarttis erikseen mainita etta ainuttakaan valkosta ei nakyny mailla halmeilla, ei edes auton ratissa. Ja hei, Johannesburgin keskusta. Voi morjens ja hetkellinen epatoivo. No Merppa otti sit itsevarmimman ja ehkapa vihaisimman ilmeensa, kavelytyylinsa ja asenteensa ja kaveli. Kysyi tieta. Etsi bussiaseman. Etsi bussin. Loysi bussin. Lahti matkaan. Osasi jaada oikeassa paikassa pois. On turvassa. Eika koskaan enaa pelkaa mitaan.
Huomenna aamulla aloitan sitten elamani toisiks pisimman dosamatkan. Pisin oli Suvin kanssa Delhista Srinagariin 36 tuntia, taa on Johannesburgista Malawiin Blantyreen 32 tuntia. Jos aikataulu on lahellakaan totuutta, dosa on kyl suht hyva. Mut eihan tassa siis oo jarjen hiventakaan vetaa tota matkaa putkeen, oisin nimittain voinu pysahtya mm. Zimbabwessa Hararessa, johon en siella ollessa viimeks ehtiny vaikka halusin ja tulla pikkuhiljaa ylospain, mutta ku ei vaan malta! Mita lahemmaks lahto tulee, oon vaan karsimattomampi. Ja ollu jo pari viikkoa. Niin paljon ma odotan etta naen Budahin. <3
