Puolimatkan pysäkki ja huoltobreikki joulun sekä uuden vuoden yli

Niin sitä sitten yllättävän hyvinnukutun ja mukavan 22 tunnin bussimatkan, halki upeiden maisemien, jälkeen saavuin Cape Towniin. Jo ensinäkemältä en ihmettele yhtään että KAIKKI tykkää tästä kaupungista. Tuntuu olevan jokaiselle jotakin, ilmasto ja sijainti on täydellinen. Arkkitehtuuri, palvelut, aktiviteetit, maisemat - kaikki on jotenkin niin kohdallaan. Mutta edelleen oon kauempana Afrikasta. Tällä ei kyllä ole sen kanssa mitään tekemistä.

Jännitin vähän tänne tuloa, kun tietämättömille tiedoksi, tarkoitus oli majailla ja viettää joulu faijan kavereiden Paulin ja Liisan luona, joita en ollut ikinä ennen tavannut. Että miten se nyt sitten menee ja enhän vaan ole kellekään vaivoiksi. Paten kollega Seppo sitten tuli ja haki mut bussiasemalta ja siitä suoraan sain huolellisen sightseeing tourneen ympäri kaupunkia ilmastoidun Mersun etupenkillä sekä kattavan briiffauksen Etelä-Afrikan historiaan ja politiikkaan. Joku on tehnyt kotiläksyt aikanaan, kiitos Seppo. Siitä sitten jatkettiin n. 40 km päähän Somerset Westiin, jossa nää itseasiassa asuu. Matka oli siinä mielessä vaikuttava että siinä ajetaan ohi näiden lukemattomien virallisten ja epävirallisten townshippien, eli peltihökkelikylien, joiden köyhyys on niin silmiinpistävää ja kontrasti tähän kaikkeen muuhun rikkauteen niin valtava, että pahaa tekee oikeesti.

Perille päästyä kulttuurishokkini senkun syveni.. vaikka nyt ei missään nimessä voi valittaa. Ei mistään. Päinvastoin onnellisuuttani en voi enkä halua peitellä sillä perillä odotti käsittämättömän ihana ja upea ja erityisen hyvällä maulla sisustettu iso talo, jonka pihalla uima-allas, mulla oma upea huone ja kylppäri sekä maisemat terassilta yli cape townin, table mountainin ja aina cape of good hopeen asti. Oooh...kyllä kelpaa. Kaikki tää luksus tosin toi pistävästi esiin oman ryysyläisyyteni ja reissussa rähjääntymiseni, joten hoidettavien asioiden listalle nousi ensimmäiseksi muodonmuutos. Mm. kampaaja, uusia vaatteita, jalkahoito ja kasvojen kuorinta teki aika hyvää.

Siinä meni parisen päivää Sepon ja Paten huolenpidossa, johon sisältyi siis shoppailua ja mm. erinomaisia viinejä ja huippuhyvää ruokaa, iltoja terassilla ja/tai hyvin valituissa ravintoloissa...

Liisakin pääsi Suomesta tänne päivää ennen jouluaattoa ja toi mukanaan ja viimeistään kaikki reseptit täydelliseen suomalaiseen jouluun! Jouluaaton viettoon tuli sitten vielä Sepon tuttu Leena poikansa ja siskon tyttönsä kanssa. Sinänsä hauskaa kun isännille kaikki muut oli tuntemattomia paitsi Seppo. Mutta oli aivan ihana joulu ja täydelliset suomalaiset jouluruuat aina rosollista lanttulaatikkoon, Fazerin suklaaseen ja joulutorttuihin. Ainoa mikä puuttui oli lumi. Ja muutenkin aatto ehkä hieman riistäytyi hyvällä tavalla käsistä kun meillä levyraati ja tanssit jatkui aina auringonnousuun asti...Voi onnea. Tuntui kotoisalta ja oon iloinen että ryysyläinen adoptoitiin juuri tämän pariskunnan luo jouluksi. Lissu ja Pate on ihania.

Joulun jälkeen oon jatkanut tätä huoltobreikkiä vaan shoppaamalla lisää, nukkumalla, loikoilemalla poolilla ja luksustelemalla kaikin puolin. Sain myös oman pikkuläppärin 24/7 nettiyhteydellä käyttöön, joten oon ihan nörttinä koko ajan. Tajusin myös että onneks en ottanu omaa läppäriä mukaan, sillä oisin missannut varmaan puolet kaikesta matkan fiiliksestä roikkumalla netissä, ajanhukkaa! Mutta anyway, Liisan kanssa käytiin myös Stellenboschissa ja Franschhoekissa ajelemassa ja maistelemassa viinejä. Täytyy myöntää että tähän vois jo tottua ja että nää viinialueet ja maisemat on miljoona kertaa kauniimpia kun edes kuvittelin. Absolutely amazing. Sitten oli meillä vielä vuosisadan tarjoiluilla varustellut grillibileet erään suomalaispariskunnan luona - vieraana vaan muita suomalaisia, ja yllätyksekseni mukana myös Ami Hasan perheineen. Mietin jotenki että millähän vitun todennäkösyydellä? Jotenki absurdia, mutta hauskaa.

Cape Townissa samaan aikaan on muutama muu reissussa aiemmin tapaamani tyyppi, joista ainoona oon vasta ehtinyt nähdä Belgialaista Anjaa, joka lähtiki sit seuraavana päivänä pois. Oli supernasta jälleennäkeminen ja iloa lisäs että likka oli hengissä, sillä Namibiassa oli niillä sattunu pahemman laatunen autokolari, jossa auto oli törmännyt vuoreen (vaihtoehtona jyrkänteeltä alas) ja sit pyörinyt ympäri useita kertoja. Niskatuen se oli saanu edellisenä päivänä pois. Hirvee ajatus ja koko juttu oli aika älytön - etenkin kun Namibiassa saa tosiaan odottaa seuraavaa ohikulkevaa autoa, = lue pelastajaa, sellaset 5 h. Taas saa itse olla kiitollinen että ei ole sattunut mitään pahaa, huolimatta jokseenkin hazardista matkustustavasta toisinaan. Knock on wood.

Uudenvuoden aaton vietän sitten noiden muiden tuttujen (ainakin espanjalainen Patricia ja Sofia UK:sta) kanssa ja muutan stadiin. 2 ekaa yötä joudun olemaan ihan hirveessä läävässä, nimeltään Sleep'n' go - enkä ihmettele miks...mut missään muualla ei tietty ollu tilaa ja tänne Somersetiin en baarista pääse yöllä millään. Siitä muutan toiseen paikkaan, Ashanti lodgeen, josta toivon löytäväni kenialaisten kuskiystävieni neuvojen perusteella ilmaisen kyydin takaisin oikeeseen Afrikkaan! Tuntuu hassulta että oon jotenkin tällasessa puolen välin pysäkissä, jossa kaikki on luksusta, asun kotioloissa, saan taas tehtyä länsimaiset ostokseni ja muun huollon ja ihan kun alottaisin taas uuden reissun Afrikkaan. Vielä puoli vuotta edessä! Onneksi, sillä en todellakaan olis valmis tulemaan kotiin vielä! Vaikka joulun aikana tulikin ikävöityä taas perhettä ja ystäviä sekä lumista postikorttimaisemaa eri malliin. Vannoin pyhästi että ensi joulun olen Inarissa!

Mutta sitä ennenhän tässä varmaan tapahtuu vielä kaikenlaista, joten palataan asiaan. Valtavan onnekasta uutta vuotta kaikille!

7 days Northern Namibia

Taa viikko oli taasen niin tapahtumarikas etta pitaa ihan pikakelauksella kirjottaa. Ihan kiva oli lahtea organisoitulle tourneelle kerrankin, kun joku hoitaa kaiken sun puolesta ja senkun meet mukana, kaikki tulee valmiina. Kunhan oman teltan pystyttaa niin se on siina. Viikon aikana istuttiin kylla autossa melkonen tuntimaara, silla niin kuin sanottu, maa on valtavan kokonen, paljon nahtavaa ja joka yo nukuttiin eri paikassa. Aamuisin heratys klo 6 ja matkaan 7.30.
Oltiin onnekkaita etta meidan ryhmassa oli vaan 5 ihmista. Mina, Fille, yks sveitsilainen tytto ja pari saksalaista naista. Auto oli iso, hyva ja tehokkaasti varusteltu. Saatiin jokainen oma penkkirivi ja nain ollen ikkunapaikat kaikilla. Eika ollu pakko jutella, hah. Tulee mietiskeltya aika paljon.

Ensimmainen stoppi, lukuunottamatta kaupunkeja, joissa taydennettiin ruoka- juomavarastoja yms. oli jossain puskissa jossa toimii Africat foundation. Ne pelastaa ja ottaa hoteisiinsa vahingoittuneita, vangittuja tai poikasena loytyneita gepardeja ja leopardeja ja yrittaa sopeuttaa niita takasin luontoon tai jos se on mahdotonta, antaa niille tietyn maaran elintilaa puistosta. Oli ihan supermielenkiintoista ja ekana mentiin ruokkimaan leopardia nimelta Wahu, joka oli kylla vahan laski ja laiska kun se saa liikaa ruokaa turistien takia. Mutta sita ei voi koskaan paastaa vapaaksi erinaisten syiden takia. Mut oli hienoa tarkastella sita sellasesta piilokopista ihan lahietaisyydelta. Seuraavaksi sitten etsittiin poheikosta kolmen gepardin jengi ja siina nekin lopulta loikoili aivan auton vieressa. Kukaan meista ei myoskaan tajunnut etukateen etta siella jo nahtais kaikki muitakin elaimia, joten yllari oli suuri kun kirahveja oli valtoimenaan ja kaikkee muutakin aina dik dikeista villisikoihin. Paivan suurin yllatys oli kuitenkin gay kirahvit lammittelemassa toisiaan. Sita seurattiin ja naurettiin aika pitkaan. Oli kaikinpuolin opettavaista ja mukavaa ja leirinta-alue nakoala vessoineen ja suihkuineen aivan ihana. Ryhmassakaan ei valittamista, erikoisia persoonia jokainen, mutta tultiin juttuun hyvin. Mita ny Fillen kanssa ollaan kun vanha aviopari, sillehan muut nauro. :) Meidan opas Elias ja kokki Paulus osasivat myos hommansa.

Seuraavana paivana kohti Etoshan luonnonpuistoa ja eka game drive iltapaivalla! Etosha on kuuluisa sen waterholeista, joille yleensa kun menee niin nakee kaikki mahdolliset elukat juomassa. Nyt kun on sadekausi (vaikka ei juurikaan sada) niin eihan siella kukaan juo. Aika hiljasta. Jokunen impala ja villisika. MUTTA meidan ryhma tuntu olevan koko Etoshan onnekkain silla iltapaivan saldo kaikesta huolimatta: elefantti, kirahveja, kolme leijonaa syomassa seepraa ja musta sarvikuono - harvinaisuus! Seuraavan paivan game drivella lisaa leijonia, elefantti, LEOPARDI ja GEPARDEJA. Suuria harvinaisuuksia nahda. Ja meidan opas jopa sano etta ei oo nahny kahteen vuoteen siella gepardeja ja leopardin nakee joku pari kertaa vuodessa. Moni ryhma ei myoskaan nahnyt yhtaan elefanttia. Huono vuodenaika yleisesti ottaen. Mutta nahtiin kuitenkin kaikki mita haluttiin!

En enaa edes muista missa jarjestyksessa mitakin tapahtu, mutta Etoshan jalkeen kaytiin Twyfelfontainilla katsomassa 2000-6000 vuotta vanhoja luolakaiverruksia ja Brandberg mountainilla luolamaalauksia. Kauniita vuoristomaisemia ja pikku patikointia.

Sitten vuorossa Himba heimon kyla, joka oli tosi mielenkiintoinen reissu vaikka tuntuuhan se vahan oudolta menna sinne pallistelemaan ja ottamaan kuvia. Mutta toisaalta sitten kun niiden kanssa istuu alas ja tulkin valityksella juttelee niin vaivautunut tunnelma katoo aika nopeesti. Taas oppi paljon niin erilaisesta maailmasta, joka ei juurikaan ole muuttunut Himbojen osalta satoihin ellei tuhansiin vuosiin. Tai siis niiden himbojen, jotka haluaa elaa perinteisella tavalla kulttuuria yllapitaen. Himba heimon naiset on ehka Afrikan kuvatuimpia, silla ne on aina tissit paljaana, niilla on upeita koruja ja ne sivelee okraa koko vartaloon ja hiuksiin ja se varjaa ne punaiseksi. Taaskin suosittelen googlaamaan, niin paasette kuvallisesti osaksi naista mun kokemuksista! SILLA juurikin kun siella Himba kylassa mietin etta miten upeita kuvia ma heista sain kaikkine yksityiskohtineen ja kasvokuvineen niin palatessa leirinta-aluelle huomasin etta mun muistikortilla on n. 60 viimisinta kuvaa ja kaikki sita ennen kadonnut. Meinasin saada halvauksen ja itkupotkuraivarit. Sinne meni mun kaikki Botswanan kuvat, Swakopmund, sossusvlei, leopardit ja muut elukat seka puolet Himba kuvista. Toivon todella etta joku bittinero saa ne sielta kaivettua. Vapaaehtoiset voi ilmottautua, silla muistikortti on Fillen matkassa Suomeen.

Himbojen jalkeen ajeltiin viela Skeleton coastille ja kohti Cape crossin hyljeyhdyskuntaa, joka kylla oli taasen yksi elamani ihmeellisista nakymista. Cape crossissa on n. 80-100 000 hyljetta ja niiden rohkiminen ja metelointi kuuluu kauas ja haju on sanoinkuvaamattoman kauhea. Surulliseksi sen tekee fakta etta haju tulee ilmeisesti lahinna kuolleista hylkeista. Ja kuolemaa siella naki. Poikasista kuolee noin 30 % ja onkin ihan hirveeta nahda kun pikku hylje kirjaimellisesti vetaa viimisen hengenvetonsa. Pikku raukat vikisee ja katsoo sua nappisilmillaan eika mitaan voi tehda. Itkuhan siina vahan paasi. Niita on niin monta, valtava maara hylkeita! Ja sitten naita kuolleita, eri matanemisvaiheessa. Puuh. Hajun takia siella ei liian kauaa pysty olemaan.

Viiminen ryhmamatkan ilta vietettiin sitten taas Swakopmundissa, jossa porukalle tequila maistu ja ilo oli ylimmillaan. Mitapa siita sen enempaa. Paluu Windhoekiin, jossa taas joutu puolivakisin viettamaan kolme yota. Fillen kanssa kumpikaan meista ei oikein diggaa tasta paikasta. Liian saksalaista ja liian ns. vaarallista, taalla lahinna kokottaa lodgessa uima-altaan aarella aikaa tappaen. Valilla kai shoppailemassa kaupungilla. Tai noh, kaytiinhan me tietty yokerhossa viela ja se olikin yllattavan kiva. Yritettiin myos buukata ittemme Township turneelle viela Kataturan lahioon, missa asuu kaytannossa kaikki WIndhoekin mustat. Sinne ne apartheidin aikaan tuupattiin ja alue vaan laajenee koko ajan. Ois ollu mielenkiintoista nahda sita oikeeta elamaa ja kulttuuria, mutta perkele ne oppaat tai koko firma ei vastannu puhelimeen. Etta se siita sitten. Fille lahti eilen ja sehan veti mielen taas vahan surkeaksi. Mulle naa jaahyvaiset on tosi vaikeita nykyaan. :( Ja oli kylla kiva kun Fille oli taalla, sai heittaa lappaa suomeksi ja jakaa ajatukset. Tosin Fille oli sita mielta etta oisin tarvinu jonkun tyton tanne, mutta ruotsalainen Robert hoiti sitten sen puolen, haha. Se jakso olla kiinnostunu mun tyttojutuista. Niin ja etenkin tassa maassa reissaaminen ois ollut oikeestaan mahdotonta tai superkallista yksin. Nytkin jo meni joku triplabudjetti. Mutta sita nyt ei kannata jaada itkemaan.

Kohta mulla lahtee bussi Cape towniin. Matka on pitka. Tuntuu ihan oudolta. Seuraava puoli vuotta on nimittain aika auki. Paljon lupauksia, mutta ei kuitenkaan mitaan pakollista. Ei aikatauluja. Saa nahda.

Pikku Saksasta hiekkadyyneille

Mistahan tassa taas alottas kun aika paljon on 3 viikkoon mahtunut. Edellinen tarina paattyi Swakopmundiin, joka tosiaan oli taysin surrealistinen paikka. Toiseen suuntaan kun katsoo nakee hiekkadyynit ja autiomaan, toisessa suunnassa kylma Atlantti aaltoineen. Valkosia on enemman kun mustia, katujen nimet, kaupat, ravintolat, kaikki on saksaksi ja tarjoilijat puhuu sulle saksaa. Kaikki on siistia, lansimaista...Aika kauheeta itseasiassa, vaikka kaupunki sinansa oli ihan symppis. Swakopmundissa hulahti nelisen paivaa etta heilahti, kun tavattiin tosiaan kaikki mun kenialaiset tutut ja viela Fillen tapaamisen alkuhuumassa jatkettiin hauskanpitoa kaikki kimpassa. Porukkaan loytyi viela meidan lodgesta huippukiva ruotsalainen jaba nimelta Robert. Ainut varsinainen aktiviteetti mita tehtiin oli quad biking mika oli aivan sairaan kivaa! Oli usvanen ja vahan viilee paiva ja lahettiin tunniksi sinne aavikolle ajeleen monkijoilla siis. Tuntu aivan epatodelliselta kun dyyneja on silmankantamattomiin ja niita lasket monkkarilla ylos ja alas. Huippuhienoa!

Swakopmundista vuokrattiin sit kolmisteen, Fille, Robert ja mina, jarjettoman iso neliveto auto luksus camping varusteilla, jotta paastiin retkelle Sossusvlein hiekkadyyneille. Oli teltat, poyta, tuolit, kylmalaukku ja keittio varusteet aina poytaliinasta lahtien. Ois melkein pitanyt tajuta vuokrata auto jo aiemmin ja tehda koko Namibia tournee omalla autolla. Taa maa on nimittain tehty camping ihmisille ja maastoautoille, tai toisinpain oikeestaan...

Swakopmundista kun ajaa ulos niin on valittomasti aavikolla. Uskomattoman nakoista. 30 km paassa toinen kaupunki nimelta Walvis Bay, jonka vieressa oli ensimmainen kuuluisa dyyni nro 7, jolle jengi kiipee ja sand boardaa alas. Siina syotiin lounasta ja ihmeteltiin. Sitten sellanen 5 h ajomatka Sossusvleihin halki aavikon ja vuorien. Hyva jos 2 autoo tulee vastaan silla matkalla. Autiomaata vaan silman kantamattomiaan. Namibiassa todella tulee valilla tunne etta on yksin maailmassa, tai kuussa. Leiriydyttiin national parkin rajalle ja juuri ehdittiin nakemaan auringonlasku lahimmalla dyynilla. Ja tahtitaivas leirinta-alueella oli kirkkaampi kuin koskaan. Vau.

Suraavana paivana sitten varsinainen aavikkoseikkailu, jota ei oikein sanoin voi kuvailla. Jos joku on joskus nahnyt Namibiasta kuvia, niin ei ole voinut valttya nailta. Sossusvleissa on myos kuvattu elokuvia ja jopa Spice girlsien joku musavideo, hehe. Uskomatonta myos etta vaikka siella on muitakin turisteja niin silti ketaan ei oikeastaan nae missaan. Koko ajan oot yksin. Tiella joka johtaa dyyneille on antilooppeja, oryxeja, villisikoja, strutseja...dyyneilla ei ketaan, ei mitaan elamaa. Aurinko paahtaa, taivas on pilveton ja hiekassa tarpominen on aika raskasta - etenkin ylospain. Mutta kaikki sen ja pikku auringonpolttaman arvosta. Muutamien kilometrien patikoimisen takana loytyy Dead vlei ja Hidden vlei, joiden nakeminen nousi kylla mun Afrikka high lightiksi. En oo ikina nahnyt mitaan niin jotenkin epatodellista ja vaikuttavaa. Niin kaunista, niin hiljasta, niin dramaattista. Kuin kuussa, tai jossain Bruno Maximuksen maalauksessa. Surrealistista, outoa. Miten aurinko valaisee niita dyyneja eriaikaan paivasta, huh huh. Pyorittiin dyyneilla koko paiva ja auringonlasku katsottiin dune 45:lla. Kannattaa googlettaa...jos kiinnostaa. Seuraavana aamuna herattiin myos klo 4.30 ja kaasutettiin ensimmaisten joukossa samaiselle dyynille katsomaan auringonnousua, joka oli mun mielesta viela 100 x parempi. Hienointa ikina.

Palattiin Sossusvleista hiljalleen takas Swakopmundiin, jossa yksi yo. Seuraavana paivana paikallisbussi takas Windhoekiin, silla seuraavana aamuna alotettiin sitten 7 day northern tour.

Voi onnea ja epaonnea

Heti aamusta aloin tapinassa oottelemaan Fillea. Koneen piti laskeutua nimittain 7.30 tai jotain. Ihan hermona kun jatkaa ei nakynyt ees puoleen paivaan mennessa. Rebecca sit pakotti lounaalle kaupungille ja pian sielta paluun jalkeen Fille sit tulikin! Jipii miten kivaa kun sai hyvan suomalaisen ystavan seuraks. Mulla on suu kayny niin etta vaahtoo tulee. Kun paasee kertomaan KAIKEN livena jollekin ja muutenkin. Pari paivaa Windhoekissa meniki sit aikalailla drinkin aaressa kuulumisia vaihdellen. Ehka vahan turhankin huoletta sit kolmisteen kuitenkin liikuttiin kaupungilla pimean tullen kun ei vaan mee jakeluun etta vaarat vaanii. Ongelmahan Windhoekissa on siis se etta kadut on taysin autioita pimeen tullen, joten siella tietty voi tapahtuu mita vaan. Mutta ei meilla tietty ollu mitaan mukana, pari ropoo kaljaan ja that's it.

Mutta tassa toissa iltana sitten haluttiin lahtee Fillen kanssa syomaan seepraa ja otettiin taksi. Koska kateiset vahissa piti pysahtya pankkiautomaatille. Oli viela valosaa vaikka illan puolella ja oltiin ihan Windhoekin paakadulla. Taksi pysahty automaatin eteen ja Fille meni nostaan rahaa. Sit ihan out of the blue meidan eteen tuli toinen auto, josta kolme jatkaa ulos ja siihen automaatille haslaamaan. Kuski tajus heti ja mina heti peraan etta nyt on kusiset paikat. Kuski juoksi ulos, ma yritin kans mut kuski ei paastany. Kuski palaskin sit nopeesti takas ku jatkat naytti asetta. Ihan hirvee tilanne vaan seurata mita tapahtuu Fillelle eika voi tehda mitaan! Ja ma katon kun Fille seisoo aivan coolina siina automaatilla ja naa kolme ymparilla ja mietin etta eiks se tajuu vai mita se meinaa tehda! Kuski nous sit kuitenkin autosta ja soitti erittain aanekkaasti kytille ja ne jatkat kaasutti aika nopeesti veke. Fille tuli takas ja silla oli oma kortti ja rahat tallella ja kerto mita siina oli tapahtunu. No hirvee hardelli kun ne muka yrittaa auttaa ja toinen urkkii PIN-koodia ja toinen yrittaa ottaa korttia ja minkas teet ku jatkilla on ase. Kaikki kavi niin nopeesti etta mietittiin vaan etta mita tapahtu kun mitaan ei kuitenkaan havinnyt! Pelastiko se kuski tilanteen vai hah? MIks ne lahti meneen ennen ku sai rahat tai kortin? No illallinen meni hieman apeissa tunnelmissa ja mietittiin edelleen etta sattuko siina jotain mita me ei vaan tajuttu. No yllari, kun palattiin majapaikoille niin nettipankista naky etta tili tyhjennetty taysin. Ne perkele kopioi sen kortin!!! No siinahan lopulta sitten tuli poliisit kylaan ja taksikuski oli jo kyttiksella koska onneks oli ottanu kaikki rekisterikilvet ja muut tiedot ylos ja annettiin tuntomerkkeja ja lausuntoa. Todennakosesti ne saadaan onneks kiinni, koska automaateilla on kamerat ja auto on tiedossa.

Ei tas onneks rahallisesti ihan pulassa olla vaikka 600 e katos, mutta vituttaahan se. Ja jai tietty hieman paskan maku ja pelko persiiseen. Nyt vahditaan rahannostoa vahan erimalliin ja isan antama personal alarm on jatkuvassa latingissa. Kuultiin etta tata samaa tapahtuu paljon ja etenkin loppukuusta kun jengille maksetaan palkkoja. Etta huono maiha kaiken kaikkiaan.

Nyt ollaan rannikolla Swakopmundissa ja mietitaan seuraavaa siirtoa. Taa on viela enemman saksa kun Windhoek, mutta astetta sympaattisempi. Atlantin ja aavikon valissa on jopa vahan vilpakka, joten kulttuurishokki vaan jatkuu. Mutta taytyy sanoa etta taalla tuli ekaa kertaa joulunen tunnelma. Kun on joululauluja, valoja, kuuset, kylma ja saksalainen tunnelma.

Koska Namibiassa on julkisilla mahdoton kulkea, jos haluaa mitaan nahda niin buukattiin ittemme 7 paivan pohjois-Namibia kierrokselle. Siina on sit Himba heimot, Etoshan safari, luolamaalaukset, Skeleton coast, miljoonat hylkeet ja kaikki kiinnostava samassa paketissa! Viela pitas miettia mika retki ja miten nahdaan sossusvlein hiekkadyynit, mutta kohtapa tapaan taas kenialaiset kuskiystavani, joten ehkapa apu loytyy sielta! Uuteen nousuun, ei anneta aseellisen ryoston pilata tunnelmaa lopullisesti.

Bushmannien jalanjaljilla kohti Namibiaa

Maunista loysin matkaseuraksi kohti Namibiaa australialaisen Rebeccan. Kiva niin silla matka on\oli melkosen pitka ja siita osan joutu liftata koska yleista liikennetta ei ole. Tehtiin pikku virhe kun otettiin iltapaivabussi kohti Ghanzia, jossa piti viettaa yksi yo syvalla puskissa San Bushmannien hoodeilla. Saavuttiin siis kaupunkiin reippaasti myohassa pimean aikaan ja meita odottava kuski oli jo vahan hermona kun leirissa meita odotetaan. Paikka nimelta Trail blazers (www.ghanzitrailblazers.com) on nimittain bushmannien uniikkia ikiaikaista kulttuuria yllapitava camp site ja siella oli alkamassa niiden tanssiesitys. Aluks me ei tajuttu etta samalla kyydilla piti nimittain hakea ne tanssijat. Ihmeteltiin vaan kun ajettiin sinne puskiin ja aina valilla pysahdyttiin ja jostain pimeasta avolavalle ilmesty alkuasukas. Saikahdin aivan saatanasti kun yks niista alkuasukas mummoista juoksi pimeassa kiljuen kohti ja heti peraan aijat nuiji jotain kuoliaaksi. Se oli kaarme ja ei kuulemma myrkyllinen. No eipa...reaktiosta paatellen. Jokseenki jannittava tunnelma kaiken kaikkiaan. En tarkkaan muista ja tieda mita bantu kielta ne puhuu mutta jokatapauksessa kieli on hauskimman kuuloista ikina. Se on ns. clicking language, jota luultavasti on mahdotonta opetella niiden klikkausten ja naksutusten takia. Ihan kasittamattoman kuulosta. Toimiskohan taa linkki, ite en ees nahny... http://www.youtube.com/watch?v=c246fZ-7z1w

Noh, tanssijat saatiin kerattya kyytiin ja heti leiriin paastya alkokin show siina nuotion ymparilla, muut turistit jo venaamassa. Naiset laulo ja taputti ja aijat esitti kaikki traditionaaliset metsastys, kosinta, juhla yms. tanssit. Hienoa ja uniikkia. Yo nukuttiin sellasessa perinteisessa bushmannien heina\savimajassa.

Aamulla lahdettiin sit liftaamaan rajalle. Saatiinki hyva kyyti hyvalla nelivedolla ja samassa autossa oli namibialainen Dave joka oli kanssa matkalla Windhoekiin. Helppohan se on sit vaan seurata lokaalia, joka saataa kyydit ja kaiken muunkin. Ei tarvinnu ku menna perassa. Rajalta saatiin kyyti ison rekan nupissa. Muuten superluksusta mut hidasta kun mika. Snadisti kuumotti kun vahan ennen Windhoekia jatkat sit ilmotti etta tulossa on police check ja meidat pitaa piilottaa, koska siella rekassa ei saa olla matkustajia. Rinkat jemmattiin jonnekin taakse ja meidat vuorattiin pikkulaukuilla, verhoilla ja rotseilla nakymattomiin. No police check olikin sit ihan piece of cake verrattuna muihin maihin ja ei ne kyselly juuri mitaan, joten ihmissalakuljetus onnistui hyvin.

Kun paastiin Windhoekiin niin koin toistaseks suurimman kulttuurishokin Afrikassa. Taahan on pikku Saksa! Kaikki ne luksuskampat, siistit kadut, nelivedot ja suurin osa jengista on valkosia! Kauppoja, ostoskeskuksia, KFC, italialaiset ja ties mitka ravintolat, katujen nimet ja kaikki saksaksi! WTF??? Kylla ma tiesin etta kolonialismin aikaisia vaikutteita on, mutta en tajunnu etta nain paljon! Huh huh. Hauskin jaanne tosin niista ajoista on Herero naisten asut, eli mustia daameja, jotka pukeutuu sellasiin viktoriaanisiin mekkoihin. Himmeeta fyllinkia, vareja ja hassut hatut. Niita naki jo paljon Botswanasta tullessa matkalla. Mutta tosiaan, vahan liian valkosta taalla on mun makuun ja karu totuus tietty paljastuu niista tosiasioista etta mustat on apartheidin aikaan jo jaettu omiin kaupunginosiinsa ja siella sitten on slummia ja aarimmaista koyhyytta. Se ei vaan nay Windhoekin keskusta katukuvassa millaan tavalla.

Toinen homma mika ahdisti jo alkuunsa oli Backpackersin kaikki kieltokyltit. Mita kaikkea ei saa tehda. Ja se mista eniten oltiin Rebeccan kanssa paskana, oli etta ne kaytannossa kielsi lahtemasta kaupungille laukun kanssa. Eli ei mitaan mukaan, koska mita suurimmalla todennakoisyydella laukku pollitaan. Pikkusen rahaa vaan rintsikoihin ja siinapa se. Eli heti tuli sellanen tunnelma etta joka paikassa on vaarallista ja mitaan ei saa tehda. Oon nyt ollu Afrikassa 4,5 kk ja oon itekseni miettinyt etta janna kun mikaan ei pelota enaa ja on sellanen olo etta voi menna mihin vaan. Kunhan nyt pitaa tietenkin maalaisjarjen paassa ja tiettya varovaisuutta noudattaen. Mutta nyt sitten pelkoa lietsottiin oikein urakalla. Kaikki arvokas pitaa olla huoneen kassakaapissa jne, mihinkaan ei saa liikkua illalla ilman taksia, kaikki on aitojen ja lukkojen takana jne. Tiesin etta Etela-Afrikassa on tallasta mutta etta Namibiassa! Buhuu. Pelko on aarimmaisen epamiellyttava tunne ja mua alko tosissaan nyppimaan kun sellanen edes hiipii mieleen. Perkeleen apartheid, sairas maailma. Olin siina uskossa etta Windhoek on suht turvallinen, mutta totuus on ihan toinen ja senhan saimmekin myohemmin Fillen kanssa karvaasti kokea...To be continued.