Rosen ja Simonin luona täysihoidossa asusteltiin isän kanssa kolmisen päivää. Olin vielä tosi mummokunnossa, mutta pientä kävelylenkkiä yritettiin tehdä ja käytiin läheisessä Karen Blixen museossa, vähän shoppailemassa ja syömässä taksilla ajellen. Nukkumista ja lukemista ekat päivät kuitenkin pääosin oli. Rose ja Simon teki pitkää päivää firmansa kanssa mutta iltasin oli aikaa jutella ja syödä illallista. Maailman ihanimpia ihmisiä kerta kaikkiaan.
Liisa oli asunut hotellissa pari kuukautta mutta sai sitten vihdoin asunnon Muthaigasta, Nairobin Beverly hillsistä, joten muutettiin sitten hänen hoiviinsa! Mikäs sielläkin oli toipuessa kauniilla alueella, ihanassa talossa ja puutarhassa jossa apinat hypeskeli puissa.
Toipuminen oli itseasiassa aika luksusta ja reissu upgreidaantu isän ja Liisan myötä aikalailla. Isäkin sai arvaamattaan ihan loman. Reppureissaamisen ja sairaalan jälkeen olin aika onnellinen kun sai juoda hyviä viinejä, syödä hienoissa ravintoloissa, kokkailla mitä ikinä haluaa, ajella taksilla, nukkua ku nukuttaa ja asua ihanassa talossa - isä-tytär-leirillä haha. Samassa huoneessa ei olla nukuttu varmaan pariin kymmeneen vuoteen mutta siitäkin selvittiin ihan hyvin, kiitos korvatulppien.
Helena, Liisan kaveri joka kävi mua kans sairaalassa kattomassa, asu melkein naapurissa ja hänellä taas oli vieraanaan Veera, joka myös oli tehokkaalla Afrikka tourneella. Suomalaisseura ja kaikki tää luksuksen länsimaalaisuus myös johdatti osaltaan pehmeämpään laskuun tänne Ruotsiin palatessa. Liisan luona sain jo suomalaishenkisiä aamupalaleipiä, kokkasin jauhelihakeittoa, Karenissa söin norjalaista lohta, laitoin jopa meikkiä muutaman kerran ja läheisellä Village marketin ostarilla oli enemmän länkkäreitä kun lokaaleja...
Lopputarkastus sairaalassa antoi luvan lentää ja lääkäri sanoi suosittelevansa vakuutusyhtiölle business luokkaa, kelpas! Mun olo alko kohentua päivä päivältä, nautin Nairobissa olosta, kiire ei ollu mihinkään ja kuulin vielä että Henry on tulossa kaupunkiin niin pikku kärhämän isän kanssa ja keskustelun vakuutusyhtiön kanssa jälkeen sain lentoja vetkuteltua viikolla eteenpäin...
Niinpä viikonloppuna kerkesin vielä Veeran ja Nairobissa asuvan Timon kanssa käydä oikein baarissa ja jaksoin klo 4 asti wuhuu! Käytiin Veeran kanssa myös Masai marketilla tekeen hulluna ostoksia - ainakin mulle... Vikana sunnuntaina kävin vielä Mainoilla lounaalla ja sanomassa heippa ja sitten menin Karen campiin ootteleen Henryä joka tuli kaupunkiin. Henryn kanssa siis viime heinäkuussa reissasin Keniassa melkein 2 viikkoa, joten oli aika jännä nähdä uudelleen vielä ennen lähtöä ja meillä oli aika paljon juteltavaa. Lähettiin tietenkin baariin pikku porukalla ja meinasin/meinattiin vielä kerran kuolla autokolarissa (en ees viitti ja jaksa selittää enää mutta ainakin paha mälli oli hiuskarvan varassa), mietin että kolmas kerta kuukauden sisään, ei mua enää tapa mikään... Muutenkin oli aika mielenkiintoista sinänsä, ympyrä sulkeutuu. Että täältä Keniasta, tässä seurassa se lähti ja tähän se sitten kuitenkin päättyy. Busineksessa Nairobiin lensin (koska lento oli täynnä ja mut upgreidattiin) ja busineksessä lähden takaisin.
Fiilikset sitten lähteä pois Afrikasta oli aika sekavat. En ois halunnut, mutta isä ei tietty ois lähtenyt ilman mua :) Ja tiedän että en ois voinut kuitenkaan enää reissata...Kunto ja immuniteetti ei olisi kestänyt enää mitään. Ihana nähdä perhettä ja ystäviä mutta samaan aikaan vaan paniikki sopeutumisesta. Mikä mua Suomessa odottaa, mitä sitten tapahtuu, mitä mä teen??? Ja tuntuu että on niin pää täynnä ajatuksia että vaan tuijottaa tyhjyyteen. Ja nyt oon täällä Ruotsissa. Ihmettelen ja tuumailen. Huomaan olevani jotenkin lukossa. Kevään harmaus ja viima ahdistaa ja välillä mietin että miks en vaan jäänyt sinne. Äiti on tietenkin tällä hetkellä parasta ja kukaanhan ei pysty pitämään parempaa huolta kuin oma äiti. Kavereita odotan pian näkeväni.
Ajatus että mun suonissa virtaa afrikkalainen veri ja että se pelasti mun hengen, on aika jännä. Ja todistaa taas sen mitä facebookissakin huutelin - one blood, one people. Ja älkää ikinä tulko sanomaan mulle mitään muuta. Minä voin lähteä Afrikasta mutta Afrikka ei koskaan lähde minusta eikä mun elämästä. Budah piti mua myös osaltaan hengissä ja sai mut välillä nauramaan jopa silloin kun kaikki oli synkimmillään. Jälleennäkemistä Suomessa odotan enemmän kun koskaan mitään. Se on mun seuraava missio sen lisäks että tuun muistuttamaan jokaista kaveria aina ja ikuisesti malarialääkkeiden ja matkavakuutuksen tarpeellisuudesta. ;)
Merin Afrikan matka sekä julkinen ja terapeuttinen tilinpäätös oli nyt tässä. Over and out. Peace and love.
torstai 7. huhtikuuta 2011
Sairaalakertomus part II
Siellä sitä istuttiin sairaalan odotusaulassa, Mainat, minä ja Suvi. En tiedä kauan siinä meni, mutta onneks Mainat sit totes päättäväisesti että perkele, tässä enää odotella ja käveltiin suoraan emergencyyn missä lääkäreitä pyöri. Noh, siinä eri ohjeiden ja pompotuksen jälkeen onneks yks lääkäri ja kourallinen hoitajia tunnisti mut edelliseltä kerralta ja sain suoran osoituksen osastolle, mun vanhaan tuttuun Princess Zahra Pavilion siipeen...
Oli sunnuntai ilta, joten mun oma lääkäri ei ollut paikalla ja muutenkin oli hiljasempaa. Kaikki kokeet otettiin saman tien ja muistan vaan hämärästi että vuorossa oleva nuorempi naislääkäri kävi tutkimassa ja kyselemässä ja sit illalla kertomassa ja hämmästelemässä tuloksia. Oli ne Vermallekin soittanut, mutta siinä vaiheessa eivät tienneet vielä diagnoosia, totesivat vaan että hemoglobiini on 60, puolet siitä mitä normaalilla ihmisellä ja että mä tarviin lisäverta heti, kun on löydetty sopiva veri, eli viimeistään aamulla. Aamulla mun hemoglobiini oli jo pudonnut 30:een ja kusi näytti kokikselta, aivan mustaa, menetin ilmeisesti punasoluja hirveetä tahtia ja anemia oli sitten pahempaa luokkaa. Pelkästään vessassa käynti oli sellanen suoritus että puuskutin kun maratoonari sen jälkeen. Mutta siellä piti sit rampata kun nesteytys oli aika kiivasta, jotta munuaiset pysyis kunnossa.
Aamulla sain ekan pussin verta ja mun lääkäritiimiin oli pestattu kaks uutta vanhempaa lääkäriä. Toinen oli verispesialisti ja toinen munuaisspesialisti. Verispesialisti haroi sikhipartaansa ja pohti ääneen vaihtoehtoja mikä mulla vois olla. Ei kuitenkaan varmaa diagnoosia uskaltanut antaa kun vasta seuraavana päivänä. Ja sehän oli sitten Blackwater fever (ja tietty taas joku perusinfektio). Häh? Pitikin mulla olla niin paska mäihä että saan tän äärimmäisen harvinaisen, tehokkaasti tappavan malarian jälkitaudin, joka iskee pääosin vain valkoihoisiin, joilla ei ole luontaista resistenssiä malarialle, MUTTA jotka kuitenkin ovat sairastaneet malarian jo aiemmin. Eli käytännössä, mun oma ruumis luuli että mun punasolut ovat malariaparasiittejä, jolloin elimistö hyökkää niitä vastaan, tuhoaa ne ja ne hajoaa virtsaan ja tulee ulos. Tuloksena äärimmäisen nopea anemia ja punasolujen tuho, munuaisten pettäminen ja yleensä kuolema. Mun lääkärispesialistit olivat nähneet taudin vain kolme kertaa aiemmin ja mun päätelmä on, että kaikki niistä potilaista kuoli. Aluksi, koska en tiennyt kuinka vakava tauti on, en kysynyt miten niille potilaille kävi. Lopputarkastuksessa lääkäri Verma sanoi vaan että hyvä ettet kysynyt ja että 60 % kuolee.
Siinä lääkärit olivat varsin viisaita että eivät tosiaan aluksi sanoneet että kuinka vakava homma.. Itsekään en uskaltanut taudista lukea, koska tiesin että jo malaria on rankkaa luettavaa, siinäkin hoitoon päässeiden kuolleisuus on n. 20 % - siis siinä vakavimmassa lajissa, joka mulla oli...Mutta alkohan mulle sitten selvitä kun kunto ei vaan meinannut parantua vaikka verta sain jo ainakin kolmatta pussia. Punasolujen tuho vaan jatku, kusi oli edelleen kokista ja hemoglobiini nousun jälkeen laskikin taas vähän. Mun kädet oli kauttaaltaan aivan mustat kun joka suoneen oli hakattu kanyylia tai otettu verikoetta ja niiden kanssa oli usein vaikeuksia.. Hoitajat sano rukoilevansa mun puolesta. Suvi myös teki sen virheen että meni lukemaan taudista ja tuli itkien huoneeseen ja näin sen kauhun kasvoilta. Kaiken tän päälle eräs henkilökohtainen menetys vei kaiken elämänhalun hetkeks ja vihasin koko maailmaa enkä oikein meinannu jaksaa. Kun itkin niin verta tuli nenästä ja suusta. Olin niin saatanan vihanen siitäkin ettei voi edes itkee rauhassa.
Viidennen veripussin kohdalla sain lisäksi allergisen reaktion. Suvi oli just sillon ulkona huoneesta. Varmaan 15 sek lääkärin poistumisen jälkeen sain täysin äkillisen ja niin järjettömän ja hallitsettoman horkan ja tärinän että hädissäni vaan painoin hoitajien nappia ja en tajunnut mitä tapahtuu. Olin aivan syväjäässä, purin kieleen enkä meinannut saada henkeä. Tajusin vaan että jos en nyt keskity ja hengitä syvään niin meen shokkiin, olin jo niillä rajamailla. Pahaks onneks Suvi tuli just huoneeseen ja säikähti tietenkin aivan saatanasti. Jouduin ajamaan sen pois kokoomaan itteensä koska muuten oisin ite vajonnut johonkin...Hoitajat toi lämmittimen ja kolme peittoa, mittas kuumetta minuutin välein ja aluks se oli vaan 37 ja 37 ja 37, kunnes ampas kerralla 39 asteeseen. Se veren pumppaaminen otettiin pois, sain särkylääkettä ja allergialääkettä suoneen ja kaupan päälle uuden malariakuurin tabletteina tosin (varmuuden vuoksi..) ja sittenhän se tilanne rauhottu. Mutta olipahan kokemus sekin.
Tuli muuten omakohtaisesti koettua verenluovutuksen tärkeys ja veripula. Lääkärit ja hoitajat muistutti ja kehotti joka kerta mun vieraita käymään verenluovutuksessa ja Suvi siellä sit kävikin. Musta tuli myös pienimuotoinen "kuuluisuus" Nairobin suomalaisten joukossa kun suurähetystön Nina laitto kaikille 300:lle meilin ja haasteen verenluovutukseen. Nina itse ja joku muu nainen kävivät kanssa luovattamassa. Toivottavasti joku muukin. Sääli että Suomessa on niin tiukkaa sen luovutuksen kanssa, että harvan veri niille ees kelpaa - mun ei ainakaan. Sama skannaus verelle tehdään kuitenkin Keniassakin. Kyllä mä sen turvallisuudesta kyselin moneen kertaan...
Mutta mutta,vVihdoin lähes viikon jälkeen olo alko vähän kohentua ja ekaa kertaa tuli sellanen olo, että mä selviän ihan oikeesti. Lääkäritkin uskalsi sanoa että ovat kokeneet monta unetonta yötä mun takia ja olleet niin huolissaan. Päättelin että olen voiton puolella enkä kuole enää. Jaksoin jo jutella ja kertoo juttuja, turvotus ny oli onneks laskenu jo alkuunsa mutta väri alko kans palata kasvoille.
Ihana Liisa kävi muutaman kerran moikkaamassa, James toi kesken la baari-illan mulle jäätelöä, jota en unohda ikinä, Mainat kävi vähän väliä ja jopa niiden perhetuttu pölähti eräs päivä kukkapuskan kanssa, jutteli ja rukoili... Niin ja jopa Jamesin serkku kävi yks päivä pyörähtämässä! Kenialainen huolenpito ja välittäminen jätti kyl ikuisen jäljen mun sydämeen. Sairaalan vastaanotto tyttö halus facebook kaveriks ja on soitellu perään, samoin yks hoitaja soitti vapaapäivänään ja sairaalasta päästyäänkin.
Eikä pelkästään nuo kenialaiset. Mun sairaudesta tuli Facebookissa aika julkinen...vähän puolivahingossakin ja mietin jossain vaiheessa että onko liikaa - missä taasen menee yksityisyyden raja, kun kaikki kaverilistalla olevat ei tietenkään ole niin läheisiä. Sitten kun aloin saada niin paljon huolestuneita, tsemppaavia, uskomattoman kauniita ja koskettavia viestejä sekä tutuilta että jopa oikeesti tuntemattomilta, sekä inboxiin että wallille, en enää välittänyt. Totesin ja ihmettelin vaan kuinka niin moni myötäelää ja jaksaa muistaa mua. Monet kyyneleet oon tirauttanut niitä viestejä lukiessa. Ja ikävä ihmisiä kohtaan sen kuin kasvaa. Olen otettu ja onnellinen siitä että mulla on niin uskomattoman upeita ihmisiä ympärillä ja elämässä. Kiitos kaikille.
No mutta, Suvi jo kerran siirsi lentoaan melkein viikolla ja joutui vihdoin valitettavasti lähtemään..Seuraavaksi Suomen raati päätti lähettää isän hakemaan tytärtään kotiin. Isän, joka laskujen mukaan on puhunut tunteja ja taas tunteja vakuutusyhtiön, lähetystön, Suvin, äidin, Tarun, Budahin ja mun kanssa ja päivittänyt facebookissa kavereille tietoja. Isän, joka tuli kolmessa viikossa läheisemmäksi mulle kun kolmessakymmenessä vuodessa. Kovat kokemukset yhdistää ja lujittaa perhesuhteita. olis vaan hienoa jos hyvät kokemukset tekis saman. Mutta hyvä että edes näin. Isä tuli kirjaimellisesti hakemaan mut sairaalasta sillä samana päivänä kun nähtiin, pääsin ulos. Itkuhan siitä tuli.
Evääksi sairaalasta sain vaan rautatabletteja, sovittiin lopputarkastus ja labrat ja Mainat haki meidät isän kanssa Kareniin. Nopeesti muuten sitä ihminen 3 viikkoa maatessa ja sairastaessa surkastuu. Pohkeet on aivan sellaset lerput ja kaikki muutkin lihakset tuntuu kadonneen. huh.
Oli sunnuntai ilta, joten mun oma lääkäri ei ollut paikalla ja muutenkin oli hiljasempaa. Kaikki kokeet otettiin saman tien ja muistan vaan hämärästi että vuorossa oleva nuorempi naislääkäri kävi tutkimassa ja kyselemässä ja sit illalla kertomassa ja hämmästelemässä tuloksia. Oli ne Vermallekin soittanut, mutta siinä vaiheessa eivät tienneet vielä diagnoosia, totesivat vaan että hemoglobiini on 60, puolet siitä mitä normaalilla ihmisellä ja että mä tarviin lisäverta heti, kun on löydetty sopiva veri, eli viimeistään aamulla. Aamulla mun hemoglobiini oli jo pudonnut 30:een ja kusi näytti kokikselta, aivan mustaa, menetin ilmeisesti punasoluja hirveetä tahtia ja anemia oli sitten pahempaa luokkaa. Pelkästään vessassa käynti oli sellanen suoritus että puuskutin kun maratoonari sen jälkeen. Mutta siellä piti sit rampata kun nesteytys oli aika kiivasta, jotta munuaiset pysyis kunnossa.
Aamulla sain ekan pussin verta ja mun lääkäritiimiin oli pestattu kaks uutta vanhempaa lääkäriä. Toinen oli verispesialisti ja toinen munuaisspesialisti. Verispesialisti haroi sikhipartaansa ja pohti ääneen vaihtoehtoja mikä mulla vois olla. Ei kuitenkaan varmaa diagnoosia uskaltanut antaa kun vasta seuraavana päivänä. Ja sehän oli sitten Blackwater fever (ja tietty taas joku perusinfektio). Häh? Pitikin mulla olla niin paska mäihä että saan tän äärimmäisen harvinaisen, tehokkaasti tappavan malarian jälkitaudin, joka iskee pääosin vain valkoihoisiin, joilla ei ole luontaista resistenssiä malarialle, MUTTA jotka kuitenkin ovat sairastaneet malarian jo aiemmin. Eli käytännössä, mun oma ruumis luuli että mun punasolut ovat malariaparasiittejä, jolloin elimistö hyökkää niitä vastaan, tuhoaa ne ja ne hajoaa virtsaan ja tulee ulos. Tuloksena äärimmäisen nopea anemia ja punasolujen tuho, munuaisten pettäminen ja yleensä kuolema. Mun lääkärispesialistit olivat nähneet taudin vain kolme kertaa aiemmin ja mun päätelmä on, että kaikki niistä potilaista kuoli. Aluksi, koska en tiennyt kuinka vakava tauti on, en kysynyt miten niille potilaille kävi. Lopputarkastuksessa lääkäri Verma sanoi vaan että hyvä ettet kysynyt ja että 60 % kuolee.
Siinä lääkärit olivat varsin viisaita että eivät tosiaan aluksi sanoneet että kuinka vakava homma.. Itsekään en uskaltanut taudista lukea, koska tiesin että jo malaria on rankkaa luettavaa, siinäkin hoitoon päässeiden kuolleisuus on n. 20 % - siis siinä vakavimmassa lajissa, joka mulla oli...Mutta alkohan mulle sitten selvitä kun kunto ei vaan meinannut parantua vaikka verta sain jo ainakin kolmatta pussia. Punasolujen tuho vaan jatku, kusi oli edelleen kokista ja hemoglobiini nousun jälkeen laskikin taas vähän. Mun kädet oli kauttaaltaan aivan mustat kun joka suoneen oli hakattu kanyylia tai otettu verikoetta ja niiden kanssa oli usein vaikeuksia.. Hoitajat sano rukoilevansa mun puolesta. Suvi myös teki sen virheen että meni lukemaan taudista ja tuli itkien huoneeseen ja näin sen kauhun kasvoilta. Kaiken tän päälle eräs henkilökohtainen menetys vei kaiken elämänhalun hetkeks ja vihasin koko maailmaa enkä oikein meinannu jaksaa. Kun itkin niin verta tuli nenästä ja suusta. Olin niin saatanan vihanen siitäkin ettei voi edes itkee rauhassa.
Viidennen veripussin kohdalla sain lisäksi allergisen reaktion. Suvi oli just sillon ulkona huoneesta. Varmaan 15 sek lääkärin poistumisen jälkeen sain täysin äkillisen ja niin järjettömän ja hallitsettoman horkan ja tärinän että hädissäni vaan painoin hoitajien nappia ja en tajunnut mitä tapahtuu. Olin aivan syväjäässä, purin kieleen enkä meinannut saada henkeä. Tajusin vaan että jos en nyt keskity ja hengitä syvään niin meen shokkiin, olin jo niillä rajamailla. Pahaks onneks Suvi tuli just huoneeseen ja säikähti tietenkin aivan saatanasti. Jouduin ajamaan sen pois kokoomaan itteensä koska muuten oisin ite vajonnut johonkin...Hoitajat toi lämmittimen ja kolme peittoa, mittas kuumetta minuutin välein ja aluks se oli vaan 37 ja 37 ja 37, kunnes ampas kerralla 39 asteeseen. Se veren pumppaaminen otettiin pois, sain särkylääkettä ja allergialääkettä suoneen ja kaupan päälle uuden malariakuurin tabletteina tosin (varmuuden vuoksi..) ja sittenhän se tilanne rauhottu. Mutta olipahan kokemus sekin.
Tuli muuten omakohtaisesti koettua verenluovutuksen tärkeys ja veripula. Lääkärit ja hoitajat muistutti ja kehotti joka kerta mun vieraita käymään verenluovutuksessa ja Suvi siellä sit kävikin. Musta tuli myös pienimuotoinen "kuuluisuus" Nairobin suomalaisten joukossa kun suurähetystön Nina laitto kaikille 300:lle meilin ja haasteen verenluovutukseen. Nina itse ja joku muu nainen kävivät kanssa luovattamassa. Toivottavasti joku muukin. Sääli että Suomessa on niin tiukkaa sen luovutuksen kanssa, että harvan veri niille ees kelpaa - mun ei ainakaan. Sama skannaus verelle tehdään kuitenkin Keniassakin. Kyllä mä sen turvallisuudesta kyselin moneen kertaan...
Mutta mutta,vVihdoin lähes viikon jälkeen olo alko vähän kohentua ja ekaa kertaa tuli sellanen olo, että mä selviän ihan oikeesti. Lääkäritkin uskalsi sanoa että ovat kokeneet monta unetonta yötä mun takia ja olleet niin huolissaan. Päättelin että olen voiton puolella enkä kuole enää. Jaksoin jo jutella ja kertoo juttuja, turvotus ny oli onneks laskenu jo alkuunsa mutta väri alko kans palata kasvoille.
Ihana Liisa kävi muutaman kerran moikkaamassa, James toi kesken la baari-illan mulle jäätelöä, jota en unohda ikinä, Mainat kävi vähän väliä ja jopa niiden perhetuttu pölähti eräs päivä kukkapuskan kanssa, jutteli ja rukoili... Niin ja jopa Jamesin serkku kävi yks päivä pyörähtämässä! Kenialainen huolenpito ja välittäminen jätti kyl ikuisen jäljen mun sydämeen. Sairaalan vastaanotto tyttö halus facebook kaveriks ja on soitellu perään, samoin yks hoitaja soitti vapaapäivänään ja sairaalasta päästyäänkin.
Eikä pelkästään nuo kenialaiset. Mun sairaudesta tuli Facebookissa aika julkinen...vähän puolivahingossakin ja mietin jossain vaiheessa että onko liikaa - missä taasen menee yksityisyyden raja, kun kaikki kaverilistalla olevat ei tietenkään ole niin läheisiä. Sitten kun aloin saada niin paljon huolestuneita, tsemppaavia, uskomattoman kauniita ja koskettavia viestejä sekä tutuilta että jopa oikeesti tuntemattomilta, sekä inboxiin että wallille, en enää välittänyt. Totesin ja ihmettelin vaan kuinka niin moni myötäelää ja jaksaa muistaa mua. Monet kyyneleet oon tirauttanut niitä viestejä lukiessa. Ja ikävä ihmisiä kohtaan sen kuin kasvaa. Olen otettu ja onnellinen siitä että mulla on niin uskomattoman upeita ihmisiä ympärillä ja elämässä. Kiitos kaikille.
No mutta, Suvi jo kerran siirsi lentoaan melkein viikolla ja joutui vihdoin valitettavasti lähtemään..Seuraavaksi Suomen raati päätti lähettää isän hakemaan tytärtään kotiin. Isän, joka laskujen mukaan on puhunut tunteja ja taas tunteja vakuutusyhtiön, lähetystön, Suvin, äidin, Tarun, Budahin ja mun kanssa ja päivittänyt facebookissa kavereille tietoja. Isän, joka tuli kolmessa viikossa läheisemmäksi mulle kun kolmessakymmenessä vuodessa. Kovat kokemukset yhdistää ja lujittaa perhesuhteita. olis vaan hienoa jos hyvät kokemukset tekis saman. Mutta hyvä että edes näin. Isä tuli kirjaimellisesti hakemaan mut sairaalasta sillä samana päivänä kun nähtiin, pääsin ulos. Itkuhan siitä tuli.
Evääksi sairaalasta sain vaan rautatabletteja, sovittiin lopputarkastus ja labrat ja Mainat haki meidät isän kanssa Kareniin. Nopeesti muuten sitä ihminen 3 viikkoa maatessa ja sairastaessa surkastuu. Pohkeet on aivan sellaset lerput ja kaikki muutkin lihakset tuntuu kadonneen. huh.
Sairaalakertomus part I
Aga khanin emergency roomissa mut otti vastaan oletettavasti intialaistaustanen lääkäripariskunta Verma. Nainen oli trooppisten- ja infektiotautien spesialisti ja mies (joka oli lopulta mun varsinainen oma lääkäri) gynegologi ja sisätautilääkäri.
Aika nopsaan ensi tutkimusten jälkeen mut siirrettiin osastolle ja yllätyin heti sairaalan tasosta. Se oli ihan uskomattoman hieno. Tiesin että Nairobissa on ehkä Etelä-Afrikan jälkeen Afrikan parhaat sairaalat, mutta en ois silti arvannut että tollaseen täysihoitolaan pääsen/joudun. Huone oli paras mitä mulla on 8 kuukauteen ollu jääkaappia ja telkkaria myöten. Säädettävä sänky, iso kylppäri, puhtaat lakanat ja pyjama joka päivä, ja ruoka tilattiin iltapäiväteen lisäksi 3 kertaa päivässä 6-sivusesta menusta. Joka päivä sai sanomalehden. Hoitajat tuli nappia painamalla heti paikalle. Lääkäri kävi joka päivä ja esittäytymässä kävi kaikki sairaalan manageria myöten. Kaikki hoitu äärimmäisen hyvin. Tarvinneeko tosin erikseen mainita että normi kenialainen ei koskaan pääse parkkipaikkaa pidemmälle...vaan ne joilla on rahaa tai hyvä vakuutus pääsee osaks tästä etuoikeudesta.
Tuli heti selväks että ihan parilla päivällä en sairaalasta selviä. Vaikka taaskin vasta jälkikäteen kertoivat mulle että "you were in a very bad shape when you came". Ja olinhan mä...oksentelu ja ripulointi jatku monta päivää, hengitysvaikeuksia, hirveet vatsakivut ja ekaa kertaa elämässäni olin mm. siinä tilassa että istun vaan suihkussa ja hoitajan pitää pestä ja saippuoida mut kun itse en kykene. En myös syöny yli viikkoon mitään muuta kun ehkä vähän jotain keittoa ja jokusen hedelmäpalan. Kunnollista nukkumista ei ollut missään vaiheessa, kun aina on joku letku kiinni ja sattu niin paljon ja hourin tai hikoilun kuumeissani. Jossain vaiheessa lääkehoitoa kaikki muhun pumpatut nesteet keräänty elimistöön ja turposin aivan järjettömästi. Polvet oli niin turvonneet että jalkoja ei saanut kunnolla koukkuun, nilkat niin ettei taivu ja vaikea kävellä. Vatsa mieletön ilmapallo ja sormet näytti sellaselta puhalletulta kumihanskalta. Ja olin ihan keltanen. Onneks mun munuaiset ja maksa jotenkin kesti taudin enkä joutunut dialyysiin eikä niistä löytynyt mitään pysyvää rakenteellista vauriota. Niitä ultrattiin vähän väliä.
Ensimmäisiä vieraita oli Suomen lähetystön Nina Hallan ja mun tutun Liisan kaveri Helena Tapper. Helena toi puheaikaa ja vaihto paikallista valuuttaa. Liisa itse oli reissun päällä eikä Nairobissa vielä. Suomessa sisko rakkaat pani kontaktit taas likoon (täytyy muuten kiittää erikseen Facebookiakin) ja mua katsomassa kävi mm. Heini - kiitos Mma Ramotswe kirjasta ja pahottelut että ei sitte nähty enää... Paikallinen James (monen välikäden kautta), joka toi seuraavalla kerralla mukanaan suomalaisen työkaverinsa Timon ja lopulta Liisa tietty. Ja sitten supertärkeiksi mun kenialaisiksi vanhemmiksi muodostuneet Rose ja Simon Maina, jotka Taru löysi ilmeisesti kaverin kaverin kautta. Heidän poikansa Kevin asuu Suomessa ja hän ilmoitti että hänen vanhemmilleen voin mennä toipumaan sairaalasta päästyäni ja että he tulevat mua katsomaan. Rose ja Simon osoittautuivat niin suurisydämisiksi ja ihaniksi ihmisiksi että mulla tulee kyyneleet silmiin pelkästään miettiessä niitä. Sinne he tulivat kukkapuskan kanssa huolestuneena ja ilmottivat että olen tervetullut, soittivat mulle joka päivä, kävivät katsomassa ja osoittivat kaikin puolin sellaista huolenpitoa ja välittämistä että voi vaan koittaa ottaa opiksi - jokaisen pitäis.
Ja sitten, mikä parasta, mun rakas ihana siskoni Suvi tuli Nairobiin muutaman päivän sairaalassa olon jälkeen.
Suvi majoittui Rosen ja Simonin luo, käytti Nairobin järjettömässä ruuhkassa päivittäin vähintään 3 h matkoihin tullakseen sairaalaan, kantoi mulle mehuja ja mitä ikinä tarvitsin, hiero jumittuneita niskoja, jutteli hoitsujen kanssa, piti seuraa ja kädestä, autto vessaan, syötti, passas ja oli muutenkin korvaamaton apu etenkin henkisesti. Jaksoi olla seurana silloinkin kun en pystynyt puhua ja valvoi sängyn vieressä. Kiitos sisko ihana ja tärkeä, en tiedä miten oisin jaksanut ilman sua. Tuskin itseasiassa olisinkaan ja luulen että näit sen. Toivottavasti en itse joudu koskaan näkemään vastaavaa sillä uskon ettei ollut helppoa vierestä seuraajallekaan. Tää hommahan kun vaan paheni edetessään siis...
Mutta onneksi Suvi ehti näkemään vähän muutakin Keniaa sekä Nairobi national parkissa eläinystäviä! Ja shoppaili. :)
Se oli perjantai 11.3. kun pääsin ensimmäisen kerran ulos sairaalasta. Tansanian klinikalle olin mennyt ekan kerran tiistaina 1.3. Rose ja Simon tuli hakemaan meitä ja kaiken piti olla kunnossa happy days... Viimeiset kokeet sairaalassa oli lupaavat, malaria ja ameeba oli nujerrettu, tulehdusarvot laskussa ja turvotusta lukuunottamatta kaikki ok. Toipumiseen piti varata aikaa ja kontrollikäynti oli sovittu tiistaille. Sitten vasta pystyi harkita paluulentoa Suomeen.
Mulla ei ollut kovinkaan hyvä olo matkalla Kareniin, Mainalle. Mietin vaan hiljaa itsekseni että kai tää tästä sit pikkuhiljaa, kuuluu asiaan tällanen. Kävelin raput yläkertaan meidän huoneeseen ja käytännössä jäin sinne. Raput oli niin rankat... Siellä mä makasin sängyssä sen pari päivää, tulin alakertaan ehkä 2 x päivässä kun yritin syödä jotain. Välillä kotiapulainen Helen tosin toi mulle soppaa yläkertaan ja Suvi hedelmät ja mehut.. Kerran Suvi pakotti "lenkille" eli kiertämään talon ympäri ja huoooooh, se oli rankkaa. Aina kun kävin alakerrassa niin aattelin että pyörryn ja sydän löi rinnasta ulos. Vatsaan sattu taas, hengitys oli tosi vaikeeta ja kuumettakin vähän. Ja ehkä pahinta oli mentaalipuoli. Näin yöllä järkkyjä hallusinaatioita ja hourin. Mietin itekin että onko mulle puhkeemassa joku skitsofrenia ja tuunko mä hulluks??? Suvikin pelästy kun kerroin sille kaikesta mitä päässä liikku.
Sit sunnuntai aamu kun koitti ja kävin vessassa niin säikähdin tosissaan. Kusin verta. Ite en jotenki sitä edes halunnut uskoa, sanoin vaan että se on aivan punaista. Rose ja Simon katso mua ja sano että näytän aivan erilaiselta ja tosi pahalta. Mikä oli kyl ihan totta. Itsekään en tuntenu omia kasvojani peilistä, näytin pelottavalta. Olin myös ihan keltanen ja Mainat totes että mun pitäs mennä takas sairaalaan. En tiedä mikä sairaan ihmisen päässä viiraa kun itse vielä hetken ajattelin että jos ny odottas kuitenkin maanantaille mutta myönnyin sit kuitenkin lähtemään. Onneks, koska maanantaina ei ois tarttenu ehkä lähtee enää koskaan minnekään.
Aika nopsaan ensi tutkimusten jälkeen mut siirrettiin osastolle ja yllätyin heti sairaalan tasosta. Se oli ihan uskomattoman hieno. Tiesin että Nairobissa on ehkä Etelä-Afrikan jälkeen Afrikan parhaat sairaalat, mutta en ois silti arvannut että tollaseen täysihoitolaan pääsen/joudun. Huone oli paras mitä mulla on 8 kuukauteen ollu jääkaappia ja telkkaria myöten. Säädettävä sänky, iso kylppäri, puhtaat lakanat ja pyjama joka päivä, ja ruoka tilattiin iltapäiväteen lisäksi 3 kertaa päivässä 6-sivusesta menusta. Joka päivä sai sanomalehden. Hoitajat tuli nappia painamalla heti paikalle. Lääkäri kävi joka päivä ja esittäytymässä kävi kaikki sairaalan manageria myöten. Kaikki hoitu äärimmäisen hyvin. Tarvinneeko tosin erikseen mainita että normi kenialainen ei koskaan pääse parkkipaikkaa pidemmälle...vaan ne joilla on rahaa tai hyvä vakuutus pääsee osaks tästä etuoikeudesta.
Tuli heti selväks että ihan parilla päivällä en sairaalasta selviä. Vaikka taaskin vasta jälkikäteen kertoivat mulle että "you were in a very bad shape when you came". Ja olinhan mä...oksentelu ja ripulointi jatku monta päivää, hengitysvaikeuksia, hirveet vatsakivut ja ekaa kertaa elämässäni olin mm. siinä tilassa että istun vaan suihkussa ja hoitajan pitää pestä ja saippuoida mut kun itse en kykene. En myös syöny yli viikkoon mitään muuta kun ehkä vähän jotain keittoa ja jokusen hedelmäpalan. Kunnollista nukkumista ei ollut missään vaiheessa, kun aina on joku letku kiinni ja sattu niin paljon ja hourin tai hikoilun kuumeissani. Jossain vaiheessa lääkehoitoa kaikki muhun pumpatut nesteet keräänty elimistöön ja turposin aivan järjettömästi. Polvet oli niin turvonneet että jalkoja ei saanut kunnolla koukkuun, nilkat niin ettei taivu ja vaikea kävellä. Vatsa mieletön ilmapallo ja sormet näytti sellaselta puhalletulta kumihanskalta. Ja olin ihan keltanen. Onneks mun munuaiset ja maksa jotenkin kesti taudin enkä joutunut dialyysiin eikä niistä löytynyt mitään pysyvää rakenteellista vauriota. Niitä ultrattiin vähän väliä.
Ensimmäisiä vieraita oli Suomen lähetystön Nina Hallan ja mun tutun Liisan kaveri Helena Tapper. Helena toi puheaikaa ja vaihto paikallista valuuttaa. Liisa itse oli reissun päällä eikä Nairobissa vielä. Suomessa sisko rakkaat pani kontaktit taas likoon (täytyy muuten kiittää erikseen Facebookiakin) ja mua katsomassa kävi mm. Heini - kiitos Mma Ramotswe kirjasta ja pahottelut että ei sitte nähty enää... Paikallinen James (monen välikäden kautta), joka toi seuraavalla kerralla mukanaan suomalaisen työkaverinsa Timon ja lopulta Liisa tietty. Ja sitten supertärkeiksi mun kenialaisiksi vanhemmiksi muodostuneet Rose ja Simon Maina, jotka Taru löysi ilmeisesti kaverin kaverin kautta. Heidän poikansa Kevin asuu Suomessa ja hän ilmoitti että hänen vanhemmilleen voin mennä toipumaan sairaalasta päästyäni ja että he tulevat mua katsomaan. Rose ja Simon osoittautuivat niin suurisydämisiksi ja ihaniksi ihmisiksi että mulla tulee kyyneleet silmiin pelkästään miettiessä niitä. Sinne he tulivat kukkapuskan kanssa huolestuneena ja ilmottivat että olen tervetullut, soittivat mulle joka päivä, kävivät katsomassa ja osoittivat kaikin puolin sellaista huolenpitoa ja välittämistä että voi vaan koittaa ottaa opiksi - jokaisen pitäis.
Ja sitten, mikä parasta, mun rakas ihana siskoni Suvi tuli Nairobiin muutaman päivän sairaalassa olon jälkeen.
Suvi majoittui Rosen ja Simonin luo, käytti Nairobin järjettömässä ruuhkassa päivittäin vähintään 3 h matkoihin tullakseen sairaalaan, kantoi mulle mehuja ja mitä ikinä tarvitsin, hiero jumittuneita niskoja, jutteli hoitsujen kanssa, piti seuraa ja kädestä, autto vessaan, syötti, passas ja oli muutenkin korvaamaton apu etenkin henkisesti. Jaksoi olla seurana silloinkin kun en pystynyt puhua ja valvoi sängyn vieressä. Kiitos sisko ihana ja tärkeä, en tiedä miten oisin jaksanut ilman sua. Tuskin itseasiassa olisinkaan ja luulen että näit sen. Toivottavasti en itse joudu koskaan näkemään vastaavaa sillä uskon ettei ollut helppoa vierestä seuraajallekaan. Tää hommahan kun vaan paheni edetessään siis...
Mutta onneksi Suvi ehti näkemään vähän muutakin Keniaa sekä Nairobi national parkissa eläinystäviä! Ja shoppaili. :)
Se oli perjantai 11.3. kun pääsin ensimmäisen kerran ulos sairaalasta. Tansanian klinikalle olin mennyt ekan kerran tiistaina 1.3. Rose ja Simon tuli hakemaan meitä ja kaiken piti olla kunnossa happy days... Viimeiset kokeet sairaalassa oli lupaavat, malaria ja ameeba oli nujerrettu, tulehdusarvot laskussa ja turvotusta lukuunottamatta kaikki ok. Toipumiseen piti varata aikaa ja kontrollikäynti oli sovittu tiistaille. Sitten vasta pystyi harkita paluulentoa Suomeen.
Mulla ei ollut kovinkaan hyvä olo matkalla Kareniin, Mainalle. Mietin vaan hiljaa itsekseni että kai tää tästä sit pikkuhiljaa, kuuluu asiaan tällanen. Kävelin raput yläkertaan meidän huoneeseen ja käytännössä jäin sinne. Raput oli niin rankat... Siellä mä makasin sängyssä sen pari päivää, tulin alakertaan ehkä 2 x päivässä kun yritin syödä jotain. Välillä kotiapulainen Helen tosin toi mulle soppaa yläkertaan ja Suvi hedelmät ja mehut.. Kerran Suvi pakotti "lenkille" eli kiertämään talon ympäri ja huoooooh, se oli rankkaa. Aina kun kävin alakerrassa niin aattelin että pyörryn ja sydän löi rinnasta ulos. Vatsaan sattu taas, hengitys oli tosi vaikeeta ja kuumettakin vähän. Ja ehkä pahinta oli mentaalipuoli. Näin yöllä järkkyjä hallusinaatioita ja hourin. Mietin itekin että onko mulle puhkeemassa joku skitsofrenia ja tuunko mä hulluks??? Suvikin pelästy kun kerroin sille kaikesta mitä päässä liikku.
Sit sunnuntai aamu kun koitti ja kävin vessassa niin säikähdin tosissaan. Kusin verta. Ite en jotenki sitä edes halunnut uskoa, sanoin vaan että se on aivan punaista. Rose ja Simon katso mua ja sano että näytän aivan erilaiselta ja tosi pahalta. Mikä oli kyl ihan totta. Itsekään en tuntenu omia kasvojani peilistä, näytin pelottavalta. Olin myös ihan keltanen ja Mainat totes että mun pitäs mennä takas sairaalaan. En tiedä mikä sairaan ihmisen päässä viiraa kun itse vielä hetken ajattelin että jos ny odottas kuitenkin maanantaille mutta myönnyin sit kuitenkin lähtemään. Onneks, koska maanantaina ei ois tarttenu ehkä lähtee enää koskaan minnekään.
Tansanian klinikka ja ambulanssilento Nairobiin
Klinikalla ei ollut lääkäriä paikalla, mutta hoitaja otti vastaan. Mut laitettiin heti sänkyyn ja tippaan ja olin vaan helpottunut että en ole yksin hotellihuoneessa. Parin tunnin päästä lääkärit ja labran väki sit tuli ja musta otettiin heti uudet kokeet. Kappas kun löyty sitten malaria ja ameeba ja joku yleisinfektio. Mun parasiittiarvot oli ilmeisesti todella huimat. Itse en siinä vaiheessa edes ymmärtänyt kysyä ja mulle selvis vasta kahden päivän päästä kun Suomen Tansanian konsuli oli paikalla ja kysyi lääkäriltä, että malaria oli sitä pahinta laatua ja parasiitti kaikkein tappavin. Ja täytyy sanoa että onneksi en tiennyt tästäkään asiasta silloin niin paljon kuin nyt jälkikäteen. En osannut pelätä niin pahasti.
Tässä vaiheessa oli kuitenkin selvää että klinikalla menee jokunen päivä ja että apua tarttis, sillä klinikalla ei esim. saanut mitään muuta kun vettä ja siellä oltiin mm. omissa vaatteissa. Suomessa isä ja siskot paino paniikkinappulaa kontaktien löytämiseks ja tietenkin vakuutusyhtiökin hälytettiin maksamaan sairaalalaskua. Ensimmäinen isän hälyttämä auttaja oli Suomen lähetysseuran kehitysyhteistyökoordinaattori Leena Laine, joka toi mulle jotain ruokaa, mehuja ja vaihtoi paikallista valuuttaa. Nyt voin jo sanoa että päivät ja ajat on mulla pääosin aivan sekaisin, joten kertomus ei oo kovinkaan kronologinen...mutta sillä ei liene merkitystä. Lääkärit myös toi mua moikkaamaan suomalaisen mimmin, jonka kundikaveri oli potilaana samalla klinikalla. Nimi jäi hämärän peittoon. Sattumalta, klinikalle osui myös Suomen lähetystön Mirja Vehi, joka oli paikalla muissa asioissa ja tuli sitten mua moikkaamaan. Onneksi, sillä Mirjalta sain äidillistä ja korvaamatonta apua myöhemmin - ja hän myös kävi muistaakseni saman tien ostamassa mulle jotain pussikeittoja ja mehuja, jos joskus vois syödäkin...
Tapaamassa mua kävi myös Suvin kaverin kaverin tms. kautta Darissa asuva Salla (?) ja syvät pahoittelut, mutta tästä tapahtuneesta en muista yhtään mitään, mutta olen kuitenkin siitä kertonut Suville. Darin 2 päivää IST klinikillä tuntuu muutenkin tosi oudolta ajatella ja muistella. Olin niin kipeä että muistan mm. huutaneeni että en yksinkertasesti kestä enää näitä vatsakipuja. Oon käynyt vessassa tippapullon kanssa paskaamassa vettä puolen tunnin välein. Oksentanut samaan aikaan lavuaariin. Aina ei ehtinyt vessaan. Hikoillut lakanat litimäräks. Oksentanut ämpäriin. Seissyt suihkussa seinistä ja tukikahvoista kiinni pitäen. Kääriytynyt lakanaan kun mekko oli jo niin mennyttä eikä muuta vaatetta ollut. Ja silti samaan aikaan mua on käynyt moikkaamassa moni ihminen ja oon varmaan jutellut ihan järkevästikin. Tosin muistan että mun puhe oli pelkkää huohotusta ku ei pystyny hengittään kunnolla. Kun mun hoitaja jossain vaiheessa tippa linssissä piti mua kädestä kiinni ja sano että "what you have and the way you are - I must say you are incredibly strong" mä tajusin että mä taidan olla oikeesti tosi vakavasti sairas.
Parin yön jälkeen vakuutusyhtiö päätti että mut pitää lennättää ambulanssilennolla Nairobiin eli Keniaan sairaalaan. Omituinen hollantilainen lääkäri jotenki veti herneet siitä nenään ja mäkin jopa hetken ihmettelin että miks, kyllähän mä darissa pärjään. Ne ois varmaan rahan takia halunnut pitää mut siellä.. No,jokatapauksessa lento olis jo samana iltana. Isä soitti tälle lähetystön Mirjalle ja sillä välin Nairobissa asuva meidän tuttu Liisa, puolestaan soitti omalle Tansanian lähetystön tutulleen Tomille, joten paikalle kiirehti Tomin lähettämä konsuli Sauli ja Mirja. Tomikin kävi siinä pyörähtämässä ja maailma on pieni - oli Suvin kanssa samalla lennolla myöhemmin takas Nairobista Suomeen... Anyway, Mirja lähti pakkaamaan ja hakemaan mun kamoja hotellilta ja Sauli otti homman hanskaan paikan päällä sillä välin. En voinut kun kiitellä ja ihailla kuinka hienosti lähetystö hoiti hommaa, sillä Sauli, sen lisäks että oli huippumukava ja vakuuttava, soitti isälle, Kenian Nairobin lähetystöön, SOS internationaliin (eli Ifin asioita ulkomailla hoitava taho), Flying Doctorseille ja haastatteli mun lääkäriä niillä kysymyksillä mitä en itse ees ymmärtänyt tehdä. Samalla mulle valikoitu Nairobista Aga Khan sairaala ja muutenkin kaikki järjesty niin ettei ite tarvinut huolehtia mistään. Kiitos tuhannesti.
Viimeisenä noin tuntia ennen kun ambulanssi haki, mua moikkaan tuli vielä Marja Hautala kundikaverinsa Hannun kanssa! Niillä oli vika lomapäivä Darissa ja meidän oli tarkotus nähdä tietty kivemmissa merkeissä. Ihana että tulivat tästä huolimatta kattoon mua sit klinikalle, vaikka tuskin mun ambulanssilähtöä oli kauheen mukava seurata.
Siitä sit lentokentälle, passi tarkistettiin ambulanssissa ja suoraan pikku koneeseen, jossa oli vaan kaks pilottia, minä happi- ja lääkeletkuissa ja lääkäri. Matka keski sellaset 1,5 h ja havahduin oikeestaan seuraavan kerran Nairobissa taas passi/viisumitarkastukseen ja sit taas seuraavan kerran Aga khanin emergency roomissa.
Tässä vaiheessa oli kuitenkin selvää että klinikalla menee jokunen päivä ja että apua tarttis, sillä klinikalla ei esim. saanut mitään muuta kun vettä ja siellä oltiin mm. omissa vaatteissa. Suomessa isä ja siskot paino paniikkinappulaa kontaktien löytämiseks ja tietenkin vakuutusyhtiökin hälytettiin maksamaan sairaalalaskua. Ensimmäinen isän hälyttämä auttaja oli Suomen lähetysseuran kehitysyhteistyökoordinaattori Leena Laine, joka toi mulle jotain ruokaa, mehuja ja vaihtoi paikallista valuuttaa. Nyt voin jo sanoa että päivät ja ajat on mulla pääosin aivan sekaisin, joten kertomus ei oo kovinkaan kronologinen...mutta sillä ei liene merkitystä. Lääkärit myös toi mua moikkaamaan suomalaisen mimmin, jonka kundikaveri oli potilaana samalla klinikalla. Nimi jäi hämärän peittoon. Sattumalta, klinikalle osui myös Suomen lähetystön Mirja Vehi, joka oli paikalla muissa asioissa ja tuli sitten mua moikkaamaan. Onneksi, sillä Mirjalta sain äidillistä ja korvaamatonta apua myöhemmin - ja hän myös kävi muistaakseni saman tien ostamassa mulle jotain pussikeittoja ja mehuja, jos joskus vois syödäkin...
Tapaamassa mua kävi myös Suvin kaverin kaverin tms. kautta Darissa asuva Salla (?) ja syvät pahoittelut, mutta tästä tapahtuneesta en muista yhtään mitään, mutta olen kuitenkin siitä kertonut Suville. Darin 2 päivää IST klinikillä tuntuu muutenkin tosi oudolta ajatella ja muistella. Olin niin kipeä että muistan mm. huutaneeni että en yksinkertasesti kestä enää näitä vatsakipuja. Oon käynyt vessassa tippapullon kanssa paskaamassa vettä puolen tunnin välein. Oksentanut samaan aikaan lavuaariin. Aina ei ehtinyt vessaan. Hikoillut lakanat litimäräks. Oksentanut ämpäriin. Seissyt suihkussa seinistä ja tukikahvoista kiinni pitäen. Kääriytynyt lakanaan kun mekko oli jo niin mennyttä eikä muuta vaatetta ollut. Ja silti samaan aikaan mua on käynyt moikkaamassa moni ihminen ja oon varmaan jutellut ihan järkevästikin. Tosin muistan että mun puhe oli pelkkää huohotusta ku ei pystyny hengittään kunnolla. Kun mun hoitaja jossain vaiheessa tippa linssissä piti mua kädestä kiinni ja sano että "what you have and the way you are - I must say you are incredibly strong" mä tajusin että mä taidan olla oikeesti tosi vakavasti sairas.
Parin yön jälkeen vakuutusyhtiö päätti että mut pitää lennättää ambulanssilennolla Nairobiin eli Keniaan sairaalaan. Omituinen hollantilainen lääkäri jotenki veti herneet siitä nenään ja mäkin jopa hetken ihmettelin että miks, kyllähän mä darissa pärjään. Ne ois varmaan rahan takia halunnut pitää mut siellä.. No,jokatapauksessa lento olis jo samana iltana. Isä soitti tälle lähetystön Mirjalle ja sillä välin Nairobissa asuva meidän tuttu Liisa, puolestaan soitti omalle Tansanian lähetystön tutulleen Tomille, joten paikalle kiirehti Tomin lähettämä konsuli Sauli ja Mirja. Tomikin kävi siinä pyörähtämässä ja maailma on pieni - oli Suvin kanssa samalla lennolla myöhemmin takas Nairobista Suomeen... Anyway, Mirja lähti pakkaamaan ja hakemaan mun kamoja hotellilta ja Sauli otti homman hanskaan paikan päällä sillä välin. En voinut kun kiitellä ja ihailla kuinka hienosti lähetystö hoiti hommaa, sillä Sauli, sen lisäks että oli huippumukava ja vakuuttava, soitti isälle, Kenian Nairobin lähetystöön, SOS internationaliin (eli Ifin asioita ulkomailla hoitava taho), Flying Doctorseille ja haastatteli mun lääkäriä niillä kysymyksillä mitä en itse ees ymmärtänyt tehdä. Samalla mulle valikoitu Nairobista Aga Khan sairaala ja muutenkin kaikki järjesty niin ettei ite tarvinut huolehtia mistään. Kiitos tuhannesti.
Viimeisenä noin tuntia ennen kun ambulanssi haki, mua moikkaan tuli vielä Marja Hautala kundikaverinsa Hannun kanssa! Niillä oli vika lomapäivä Darissa ja meidän oli tarkotus nähdä tietty kivemmissa merkeissä. Ihana että tulivat tästä huolimatta kattoon mua sit klinikalle, vaikka tuskin mun ambulanssilähtöä oli kauheen mukava seurata.
Siitä sit lentokentälle, passi tarkistettiin ambulanssissa ja suoraan pikku koneeseen, jossa oli vaan kaks pilottia, minä happi- ja lääkeletkuissa ja lääkäri. Matka keski sellaset 1,5 h ja havahduin oikeestaan seuraavan kerran Nairobissa taas passi/viisumitarkastukseen ja sit taas seuraavan kerran Aga khanin emergency roomissa.
Panda liukuu alamäkeen
Nää viimeiset blogitekstit on hyvin henkilö- ja yksityiskohtaisia, mutta kirjoitan ne muistiin lähinnä itseni takia - enkä tosin välitä kuka niitä lukee. Oon vaan käynyt näitä läpi päässäni satoja kertoa ja vieläkin herään miettimään niitä joskus öisin ja aamuisin. Ehkä tän kärsimysnäytelmän kirjoittaminen selventää jotain itsellekin. Ja samalla on ikuinen kiitos niille monille ihmisille, jotka auttoivat mua hädässä ja jopa pelastivat mun hengen. Kuulostaa ehkä pateettiselta, mutta on vaan niin totta.
Ajattelin että mun vuorotteluvapaa on once in a lifetime ja mun on pakko reissata ja nähdä lisää Afrikkaa (Ruanda, Uganda ja Etiopia) vielä kun mahdollista - se oli ainut syy jättää Budah ja Malawi taakse. Muutaman Lilongwessa vietetyn yhteisen päivän jälkeen lähdinkin sit yksin kohti Tansaniaa ja tuntu että alamäki alko sillä sekunnilla sekä fyysisesti että henkisesti. Oliko se sitten merkki siitä että päätös oli väärä vai seuraako kaikesta koetusta jotain hyvää ja kaikella on muutenkin tarkoituksensa? Veikkaan jälkimmäistä kaikesta huolimatta, vaikka toistakin vaihtoehtoa olen pohtinut.
Rankkasadetta, pitkiä odotteluja, amerikkalaisia peace corp apinoita, tympeitä ihmisiä, seisomista bussissa, ei juoksevaa tai kylmää vettä, ruokahalun menetys, yksinäisyys, läävä majapaikka, hermojen menetys, rahanvaihdossa rajalla pikku moka - tätä oli mun 3viimeistä yötä/päivää vielä Malawin puolella. Laitonkin Budahille viestin että jos tää meininki ei parane niin lähen himaan. Ainut ilo tosin oli Mzuzussa, jossa tapasin yhen lokaalitutun, jonka olin aiemmin tavannut Nkhata Bayssa. Oli kiva jutella parin kaljan lomassa.
Rajalta Tansanian Mbeyaan oli kyllä upeet vuoristomaisemat ja kaupunkikin oli symppis ja kaunis. Tulevat tapahtumat huomioon ottaen luojan kiitos etten saanut junalippua Dar es Salaamiin (matka ois kestänyt tuplaten aikaa) vaan sen sijaan valitsin bussin joka lähti seuraavana aamuna klo 6. Illalla kattelin herkässä mielentilassa hotellin telkkarista American idolsia ja oli vähän kuumeinen olo...Aamulla heräsin ja oksensin lähtiessä, olo ei ollut hehkee mutta bussi odotti. 12 h matka meni jotenkin kärsien, joka paikkaan sattu ja mitään ei voinut syödä. Kohokohta oli Mikumi National Parkin läpiajo ja jotenkin uskomatonta että normaalilla bussimatkallakin voi nähdä kirahveja, sarvikuonoja, elefantteja ja buffaloita!
Dariin päästyä majottauduin vanhaan tuttuun hotelliin Safari Inniin. Olo oli jo ihan ok ja kävin jopa illallisella ja söin jopa kokonaisen annoksen - mikä oli siinä vaiheessa yllättävää sillä viime aikoina ei ruoka pudonnut. Menin sit takas hotelliin nukkuun. Aamulla heräsin, kun on vaan kertakaikkisen huono olo. Kuumetta 38,5. Voi paska. Tsekkasin Lonely Planetin mainitseman ainoan lääkärin, kirjotin sen ylös ja ulos taksin hakuun. Onnekseni taksikuskiksi osu mies nimeltä Felix, joka rauhotteli mua ja kysyi että miksi haluan juuri tuohon paikalliseen sairaalaan, hän tietää paremman klinikan, jonne yleensä länsimaiset turistit ja paikalliset valkoiset menee. No sinne siis, onneksi.
IST klinikka oli pieni, mutta kaikki länsimaiset standardit täyttävä - siellä oli vaan kaks vuodepaikkaa, mutta labrat, lääkkeet, länsimaiset lääkärit yms. ihan ok. Lääkärin vastaanotolle päästyä kuume oli jo 39,5 ja itkin kipuja. Musta otettiin kaikki mahdolliset veri-, kusi- ja paskakokeet aina hepatiitista kampylobakteriin. Ja kuinka ollakaan MITÄÄN EI LÖYTYNYT. Kaikki oli negatiivista. Lääkäri antoi Panadolia ja sanoi että todennäköisesti vaan virus ja jos menee huonommaks, tuu sit takaisin. Tiesin että malaria ei aina näy testeissä ja siksi useimmiten ihmiset ottavatkin lääkityksen vaan suoraan oireiden ilmettyä, mutta mä en sitten sitä ehdottanut...
Soitin Felixin hakemaan mut pois ja siinä vaiheessa jo kävin klinikan vessassa oksentamassa ja ripuloimassa muutamaan kertaan. Oli iltapäivä ja järjettömän kuuma, mutta mä olin kananlihalla. Mut takas hotellille sitten vaan. Makasin sängyssä ja mietin että lokakuussa sairastamani malariakaan ei ollut näin paha. Olo oli vaan jotain ihan järkyttävää. En tiedä miten aika kulki seuraavaan aamuun, jolloin mun Panadolit loppu. Raahauduin ulos ja löysin Felixin, joka vei mut apteekkiin hakeen lisää särkylääkettä, ostin yhden papaijan ja vesimelonin sekä vettä ja itkien taas kiipesin neljänteen kerrokseen. Laskin tunteja jotta joka neljäs tunti sain vetää kaks panadolia. Oksensin ja ripuloin vähän väliä. En tiedä taas miten aika kului, jossain houreissa ja hirveissä kivuissa. Vasta klo about 4.30 yöllä havahduin ajatukseen että mähän oikeesti kuolen tänne huoneeseen yksin, jos en nyt lähde takasin sairaalaan. Sain just just pakattua hammasharjan ja jotain mukaan ja käveltyä ala-aulaan taksin hakuun. Kuski ei tiennyt missä IST klinikka on, mutta onneks sain taas Felixin puhelimen päähän ja se myös löyty autosta nukkumasta ja tuli neuvomaan kuskin oikeeseen osotteeseen. Pelotti, olo oli niin huono.
Ajattelin että mun vuorotteluvapaa on once in a lifetime ja mun on pakko reissata ja nähdä lisää Afrikkaa (Ruanda, Uganda ja Etiopia) vielä kun mahdollista - se oli ainut syy jättää Budah ja Malawi taakse. Muutaman Lilongwessa vietetyn yhteisen päivän jälkeen lähdinkin sit yksin kohti Tansaniaa ja tuntu että alamäki alko sillä sekunnilla sekä fyysisesti että henkisesti. Oliko se sitten merkki siitä että päätös oli väärä vai seuraako kaikesta koetusta jotain hyvää ja kaikella on muutenkin tarkoituksensa? Veikkaan jälkimmäistä kaikesta huolimatta, vaikka toistakin vaihtoehtoa olen pohtinut.
Rankkasadetta, pitkiä odotteluja, amerikkalaisia peace corp apinoita, tympeitä ihmisiä, seisomista bussissa, ei juoksevaa tai kylmää vettä, ruokahalun menetys, yksinäisyys, läävä majapaikka, hermojen menetys, rahanvaihdossa rajalla pikku moka - tätä oli mun 3viimeistä yötä/päivää vielä Malawin puolella. Laitonkin Budahille viestin että jos tää meininki ei parane niin lähen himaan. Ainut ilo tosin oli Mzuzussa, jossa tapasin yhen lokaalitutun, jonka olin aiemmin tavannut Nkhata Bayssa. Oli kiva jutella parin kaljan lomassa.
Rajalta Tansanian Mbeyaan oli kyllä upeet vuoristomaisemat ja kaupunkikin oli symppis ja kaunis. Tulevat tapahtumat huomioon ottaen luojan kiitos etten saanut junalippua Dar es Salaamiin (matka ois kestänyt tuplaten aikaa) vaan sen sijaan valitsin bussin joka lähti seuraavana aamuna klo 6. Illalla kattelin herkässä mielentilassa hotellin telkkarista American idolsia ja oli vähän kuumeinen olo...Aamulla heräsin ja oksensin lähtiessä, olo ei ollut hehkee mutta bussi odotti. 12 h matka meni jotenkin kärsien, joka paikkaan sattu ja mitään ei voinut syödä. Kohokohta oli Mikumi National Parkin läpiajo ja jotenkin uskomatonta että normaalilla bussimatkallakin voi nähdä kirahveja, sarvikuonoja, elefantteja ja buffaloita!
Dariin päästyä majottauduin vanhaan tuttuun hotelliin Safari Inniin. Olo oli jo ihan ok ja kävin jopa illallisella ja söin jopa kokonaisen annoksen - mikä oli siinä vaiheessa yllättävää sillä viime aikoina ei ruoka pudonnut. Menin sit takas hotelliin nukkuun. Aamulla heräsin, kun on vaan kertakaikkisen huono olo. Kuumetta 38,5. Voi paska. Tsekkasin Lonely Planetin mainitseman ainoan lääkärin, kirjotin sen ylös ja ulos taksin hakuun. Onnekseni taksikuskiksi osu mies nimeltä Felix, joka rauhotteli mua ja kysyi että miksi haluan juuri tuohon paikalliseen sairaalaan, hän tietää paremman klinikan, jonne yleensä länsimaiset turistit ja paikalliset valkoiset menee. No sinne siis, onneksi.
IST klinikka oli pieni, mutta kaikki länsimaiset standardit täyttävä - siellä oli vaan kaks vuodepaikkaa, mutta labrat, lääkkeet, länsimaiset lääkärit yms. ihan ok. Lääkärin vastaanotolle päästyä kuume oli jo 39,5 ja itkin kipuja. Musta otettiin kaikki mahdolliset veri-, kusi- ja paskakokeet aina hepatiitista kampylobakteriin. Ja kuinka ollakaan MITÄÄN EI LÖYTYNYT. Kaikki oli negatiivista. Lääkäri antoi Panadolia ja sanoi että todennäköisesti vaan virus ja jos menee huonommaks, tuu sit takaisin. Tiesin että malaria ei aina näy testeissä ja siksi useimmiten ihmiset ottavatkin lääkityksen vaan suoraan oireiden ilmettyä, mutta mä en sitten sitä ehdottanut...
Soitin Felixin hakemaan mut pois ja siinä vaiheessa jo kävin klinikan vessassa oksentamassa ja ripuloimassa muutamaan kertaan. Oli iltapäivä ja järjettömän kuuma, mutta mä olin kananlihalla. Mut takas hotellille sitten vaan. Makasin sängyssä ja mietin että lokakuussa sairastamani malariakaan ei ollut näin paha. Olo oli vaan jotain ihan järkyttävää. En tiedä miten aika kulki seuraavaan aamuun, jolloin mun Panadolit loppu. Raahauduin ulos ja löysin Felixin, joka vei mut apteekkiin hakeen lisää särkylääkettä, ostin yhden papaijan ja vesimelonin sekä vettä ja itkien taas kiipesin neljänteen kerrokseen. Laskin tunteja jotta joka neljäs tunti sain vetää kaks panadolia. Oksensin ja ripuloin vähän väliä. En tiedä taas miten aika kului, jossain houreissa ja hirveissä kivuissa. Vasta klo about 4.30 yöllä havahduin ajatukseen että mähän oikeesti kuolen tänne huoneeseen yksin, jos en nyt lähde takasin sairaalaan. Sain just just pakattua hammasharjan ja jotain mukaan ja käveltyä ala-aulaan taksin hakuun. Kuski ei tiennyt missä IST klinikka on, mutta onneks sain taas Felixin puhelimen päähän ja se myös löyty autosta nukkumasta ja tuli neuvomaan kuskin oikeeseen osotteeseen. Pelotti, olo oli niin huono.
lauantai 19. helmikuuta 2011
My Malawian home and family
Tata blogitekstia on kaikesta paatellen odotettu!!! Ja taa on mulle kaikkein vaikein kirjoittaa. Jotenkin tuntuu etta alkaa menemaan liian yksityiseksi kun en edes tieda ketka kaikki mun blogia lukee..kuinka hyvat tutut, ystavat, sukulaiset, tyokaverit, asiakkaat, pomot...Mutta toisaalta, taa on nyt mun elamaa ja naa on mun kuulumisia. Ottaa tai jattaa...
Muutenkin taa teksti keskittynee ekaa kertaa IHMISIIN. Mitaan niin ihmeellista tekemista ja nakemista kun tama 5 vkoa Malawissa ei ole sisaltanyt. 5 vkon aikana ollaan lorvittu, juhlittu, naurettu ja tavattu jengia Blantyressa, haisteltu vuoristoilmaa ja syoty maan parhaita banaaneja ja pizzaa Mulanjessa, moikattu vanhat tutut, veneretkeilty, chillattu, uitu ja juhlittu Cape McLearissa, loydetty rauhallinen, mulle uusi palanen paratiisia ja hauskan sekopaisia tuttavuuksia Monkey Baysta seka vietetty perhe-elamaa Zombassa paaosin. It's all about people. <3
Kun tulin Blantyreen, oli jo kun tulis jotenkin toiseen kotiin. Ihmiset tunnistaa ja muistaa. Ja heti kun nain Budahin tiesin etta sydamen seuraaminen (tuliko tuo klishee mun suusta?) ja Malawiin paluu oli oikea ratkaisu. Zombassa ollaan vietetty suurin osa ajasta, koska Blantyressa ei voida asua Budahin himassa, kun se asuu parhaan kaverinsa Akeen kanssa ja talo puolestaan on Akeen muslimiaidin pihalla, joten minun ei ole sopivaa olla siella...ja hotellissa asuminen kay supertylsaks ja kalliiks. Ja koska ei olla Blantyressa, ei Budah tee toita = ei rahaa, ei matkustamista. Ja ma oonki kylla kolunnut tan maan jo niin ristiin rastiin kun kuvitella saattaa etta mitaan hinkua minnekaan ei olekaan. Zombassa sen sijaan on sukulaiset, ilmanen asuminen ja tays yllapito kaikin puolin. Ja Zomba on kiva. Talla on vehreeta, vihreeta, kuumaa ja kosteaa. Maissipellot kukoistaa joka paikassa ja pihapiirista loytyy mangopuita, papaijaa, banaaneja, guavaa, kurpitsoja, kanoja, kissoja, koiria, puluja ja vaikka mita. Meilla on oma huone, sisavessa ja kuuma suihku. Eli en asu taalla minkaan ugabugaheimon parissa ja savimajassa, jos joku polja niin kuvittelee!
Aluks kun tultiin Zombaan asuttiin Budahin veljen Georgen ja vaimon Patiencen luona. Patience on tehopakkaus varsinkin kokkaamisen suhteen, se leipoo, kokkaa, hymyilee ja puuhaa koko ajan jotain, kovin periafrikkalainen vaimo. George taas on veljesten vanhin ja isahahmo. Mutta se on vahan menny turhan holy holy osastolle. Mehan asuttiin niilla lokakuussakin ja tuntuu etta muutamassa kuukaudessa se on vahan pimahtanu. Muut veljekset onki ihan paskana kun George puhuu vaan jeesuksesta eika oo hauska enaa. Tosin kylla naa jaksaa nauraa sille porukassa selan takana. Mut joo menee vahan yli kun se heraa 3.30 aamulla, lahtee rukoilemaan jonnekin, tulee klo 6 takas, ottaa suihkun ja lahtee duuniin. Sit duunin jalkeen silla on bible studies ja sit se tulee ihan raatona himaan klo 20. Sit se laittaa gospel kanavan telkkarista paalle, syo ja jututtaa puolikuolleena muksuja (Colin ja Nathan). Sit about klo 22 ne vetaytyy Patiencen kanssa nukkumaan ja kuulee seinan lapi ku ne rukoilee tunnin. Ja sama rumba seuraavana paivana. Mulle se sano etta se jaksaa koska tama spiritual elama tekee siita vahvan! Paskat. Nyt ku kaytiin kylassa se oli ollu sairaana 5 paivaa ja otti lomaa seuraavalle viikolle jotta saa levata. No onko kumma?
Vaikka niiden luona olikin hyva asua, niin ei vastusteltu kun Auntie D kutsui luokseen asumaan, koska haluaa enemman seuraa ja ihmisia ymparilleen. Lokakuussahan meidat ajettiin Ritan talosta veke kun jehovat sai tietaa mutta talla kertaa ketaan ei nakojaan kiinnosta patkaakaan, tyytyvaisena Auntie D:n luona kolmatta viikkoa. Mut on otettu nyt osaks perhetta ja selkeesti aika paljon vakavammin...
Veljesten toisiks vanhin Christopher muutti just Lilongwesta tanne Zombaan ja asuu kans Auntie D:n luona, johon palaan myohemmin. Christopheria kutsutaan myos Chong Liiksi. Saanut kai lempinimen siksi kun on niin tappi ja nayttaa vahan kiinalaiselta ninjalta. Mut Chong Lii on jungle boy ja kunnon tyomies. Mekaanikolla on kadet paskassa ja koko ajan se kuokkii pihalla tai duunaa jotain. Suu myos kay koko ajan ja se on armoton naisten naurattaja. Tosin se on varmaan 150 cm pitka ja harmitteleeki ku pitkat likat vaan nauraa sille.
Kolmanneks vanhin on Stanley joka asuu Blantyren ghetossa. Stanley puolustaa omiaan henkeen ja vereen ja nayttaa lahinna meksikolaiselta tappajalta. Ilkikurinen virne naamalla kruunaa kokonaisuuden. En kavis ryppyileen. Mut onneks se oliki mun puolella siella ghetossa.
Serkku Gavin asuu myos Zombassa Auntie D:n luona. Gavin on nero taiteilijasielu, joka heittaa pudottavan hyvaa lappaa, polttaa chambaa aamusta iltaan ja piirtelee. Kaikki tietaa sen harrastuksesta, mutta kukaan ei oo sille vihanen ku se on niin jotenki kiltti kuitenkin. Tosin nyt se sai duunia ja alottaa collegen, joten those days are over!
Rita on Budahin siskopuoli ja kasvattiaiti ja Auntie D:n tytar. Rita asuu samassa pihapiirissa, mutta toisessa talossa ja sen aani seka nauru kuuluu kilsan paahan. Se luukuttaa Bruce Springsteenia tai muuta musaa taysia ja joraa ympari kamppaa ja komentaa jengia toihin. Se ei sieda laiskoja ihmisia, mutta sen oma lempiharrastus on nukkuminen. Rita todellakin sanoo jos silla on asiaa eika saastele mielipiteitaan, pihapiirin apupojat ja kaikki muutkin pelkaa sita. Mut se on hauska ja rempsee ja vahva nainen kun mika. Arvostan.
Ritan tytar Mercy asuu briteissa, mutta poika, eli Budahin kasvattibroidipuoli JJ asuu Blantyressa. JJ:n faija on portugalilainen, joten se on kaytannossa valkonen, koska Ritakin on kovin vaalea. Hauska yhdistelma sinansa kun se on terava ku partaveitsi seka englanniks etta chichewaks ja heittaa lappaa joka suuntaan - eika silla ole Ritan tavoin mitaan suodatinta niiden juttujen suhteen. Siks kai se onki suosittu radiojuontaja - ja tekee Budahin kanssa tatuointeja. Kummallakin riittaa kuvaa paasta varpaisiin.
Auntie D - suvun matriarkka, jossa virtaa hollantilaista, mosambikilaista, portugalilaista ja malawilaista verta. Kasirenkaat vaan helisee kun se tohottaa menemaan. Auntie D on super huumorintajunen, hauska, rento ja silla on maailman suurin sydan. Auntie D on Budahin edesmenneen isan ensimmainen vaimo. Budah ja veljekset on kolmannen (jo edesmenneen) vaimon jalkelaisia, joten sinansa kummallista etta Auntie D on ottanut kaikki omikseen. Auntie D on myos spice lady ja kokkaa taivaallisen hyvaa intialaisvaikutteista ruokaa. Se on opettanut mulle vaikka mita ja muutenkin ma arvostan sita kovasti. Ihana ihana ihminen. Se otti mm. just pihapiirin 13-vuotiaan Charlesin himaansa asumaan kun Rita puolestaan potkas sen pihatalosta ulos - se kun pelaa korttia rahasta ja polttaa chambaa... Mut nyt on Charlesin syyta olla kiltisti.
Ja sit on tietty my Budah (eli Steven). Veljeksista kaikin puolin onnekkain..eika vahiten siksi etta Rita otti sen luokseen pienena asumaan..Budah on kaikkien suosikki ja lemmikki, taydellisesti englantia puhuva, hyvakaytoksinen, siisti, ymmartavainen, suloinen ja se saa kaikki nauramaan katketakseen - niin tutut ku tuntemattomatkin ja ennen kaikkea tietty mut! Se on myos niin jumalaisen hyvannakonen ja treenattu etta kuola valuu suupielesta allekirjoittaneella joka paiva. jep jep...
No joo, mutta se Vieiran ja Matthewsin perheista. Naita hahmoja ja muitakin tavattuja sukulaisia olis viela riittamiin, mutta tassa naa ydinhahmot. Eli mun rakas Malawin perhe, jonka zomban jasenet vien huomenna piknikille Bothanical gardensiin ja se on nyt jo vuoden tapahtuma. Taalla kun ei ole hirveesti tekemisten suhteen nailla vaihtoehtoja...
Ja niin vaikeeta kun taa kaikki onkin jattaa taakse (toistaiseksi) niin woman's got to do what woman's got to do. Eli ma jatkan matkaa ens viikolla. Seuraavan kerran saattekin kuunnella mun itkua ja ikavaa sit.
Muutenkin taa teksti keskittynee ekaa kertaa IHMISIIN. Mitaan niin ihmeellista tekemista ja nakemista kun tama 5 vkoa Malawissa ei ole sisaltanyt. 5 vkon aikana ollaan lorvittu, juhlittu, naurettu ja tavattu jengia Blantyressa, haisteltu vuoristoilmaa ja syoty maan parhaita banaaneja ja pizzaa Mulanjessa, moikattu vanhat tutut, veneretkeilty, chillattu, uitu ja juhlittu Cape McLearissa, loydetty rauhallinen, mulle uusi palanen paratiisia ja hauskan sekopaisia tuttavuuksia Monkey Baysta seka vietetty perhe-elamaa Zombassa paaosin. It's all about people. <3
Kun tulin Blantyreen, oli jo kun tulis jotenkin toiseen kotiin. Ihmiset tunnistaa ja muistaa. Ja heti kun nain Budahin tiesin etta sydamen seuraaminen (tuliko tuo klishee mun suusta?) ja Malawiin paluu oli oikea ratkaisu. Zombassa ollaan vietetty suurin osa ajasta, koska Blantyressa ei voida asua Budahin himassa, kun se asuu parhaan kaverinsa Akeen kanssa ja talo puolestaan on Akeen muslimiaidin pihalla, joten minun ei ole sopivaa olla siella...ja hotellissa asuminen kay supertylsaks ja kalliiks. Ja koska ei olla Blantyressa, ei Budah tee toita = ei rahaa, ei matkustamista. Ja ma oonki kylla kolunnut tan maan jo niin ristiin rastiin kun kuvitella saattaa etta mitaan hinkua minnekaan ei olekaan. Zombassa sen sijaan on sukulaiset, ilmanen asuminen ja tays yllapito kaikin puolin. Ja Zomba on kiva. Talla on vehreeta, vihreeta, kuumaa ja kosteaa. Maissipellot kukoistaa joka paikassa ja pihapiirista loytyy mangopuita, papaijaa, banaaneja, guavaa, kurpitsoja, kanoja, kissoja, koiria, puluja ja vaikka mita. Meilla on oma huone, sisavessa ja kuuma suihku. Eli en asu taalla minkaan ugabugaheimon parissa ja savimajassa, jos joku polja niin kuvittelee!
Aluks kun tultiin Zombaan asuttiin Budahin veljen Georgen ja vaimon Patiencen luona. Patience on tehopakkaus varsinkin kokkaamisen suhteen, se leipoo, kokkaa, hymyilee ja puuhaa koko ajan jotain, kovin periafrikkalainen vaimo. George taas on veljesten vanhin ja isahahmo. Mutta se on vahan menny turhan holy holy osastolle. Mehan asuttiin niilla lokakuussakin ja tuntuu etta muutamassa kuukaudessa se on vahan pimahtanu. Muut veljekset onki ihan paskana kun George puhuu vaan jeesuksesta eika oo hauska enaa. Tosin kylla naa jaksaa nauraa sille porukassa selan takana. Mut joo menee vahan yli kun se heraa 3.30 aamulla, lahtee rukoilemaan jonnekin, tulee klo 6 takas, ottaa suihkun ja lahtee duuniin. Sit duunin jalkeen silla on bible studies ja sit se tulee ihan raatona himaan klo 20. Sit se laittaa gospel kanavan telkkarista paalle, syo ja jututtaa puolikuolleena muksuja (Colin ja Nathan). Sit about klo 22 ne vetaytyy Patiencen kanssa nukkumaan ja kuulee seinan lapi ku ne rukoilee tunnin. Ja sama rumba seuraavana paivana. Mulle se sano etta se jaksaa koska tama spiritual elama tekee siita vahvan! Paskat. Nyt ku kaytiin kylassa se oli ollu sairaana 5 paivaa ja otti lomaa seuraavalle viikolle jotta saa levata. No onko kumma?
Vaikka niiden luona olikin hyva asua, niin ei vastusteltu kun Auntie D kutsui luokseen asumaan, koska haluaa enemman seuraa ja ihmisia ymparilleen. Lokakuussahan meidat ajettiin Ritan talosta veke kun jehovat sai tietaa mutta talla kertaa ketaan ei nakojaan kiinnosta patkaakaan, tyytyvaisena Auntie D:n luona kolmatta viikkoa. Mut on otettu nyt osaks perhetta ja selkeesti aika paljon vakavammin...
Veljesten toisiks vanhin Christopher muutti just Lilongwesta tanne Zombaan ja asuu kans Auntie D:n luona, johon palaan myohemmin. Christopheria kutsutaan myos Chong Liiksi. Saanut kai lempinimen siksi kun on niin tappi ja nayttaa vahan kiinalaiselta ninjalta. Mut Chong Lii on jungle boy ja kunnon tyomies. Mekaanikolla on kadet paskassa ja koko ajan se kuokkii pihalla tai duunaa jotain. Suu myos kay koko ajan ja se on armoton naisten naurattaja. Tosin se on varmaan 150 cm pitka ja harmitteleeki ku pitkat likat vaan nauraa sille.
Kolmanneks vanhin on Stanley joka asuu Blantyren ghetossa. Stanley puolustaa omiaan henkeen ja vereen ja nayttaa lahinna meksikolaiselta tappajalta. Ilkikurinen virne naamalla kruunaa kokonaisuuden. En kavis ryppyileen. Mut onneks se oliki mun puolella siella ghetossa.
Serkku Gavin asuu myos Zombassa Auntie D:n luona. Gavin on nero taiteilijasielu, joka heittaa pudottavan hyvaa lappaa, polttaa chambaa aamusta iltaan ja piirtelee. Kaikki tietaa sen harrastuksesta, mutta kukaan ei oo sille vihanen ku se on niin jotenki kiltti kuitenkin. Tosin nyt se sai duunia ja alottaa collegen, joten those days are over!
Rita on Budahin siskopuoli ja kasvattiaiti ja Auntie D:n tytar. Rita asuu samassa pihapiirissa, mutta toisessa talossa ja sen aani seka nauru kuuluu kilsan paahan. Se luukuttaa Bruce Springsteenia tai muuta musaa taysia ja joraa ympari kamppaa ja komentaa jengia toihin. Se ei sieda laiskoja ihmisia, mutta sen oma lempiharrastus on nukkuminen. Rita todellakin sanoo jos silla on asiaa eika saastele mielipiteitaan, pihapiirin apupojat ja kaikki muutkin pelkaa sita. Mut se on hauska ja rempsee ja vahva nainen kun mika. Arvostan.
Ritan tytar Mercy asuu briteissa, mutta poika, eli Budahin kasvattibroidipuoli JJ asuu Blantyressa. JJ:n faija on portugalilainen, joten se on kaytannossa valkonen, koska Ritakin on kovin vaalea. Hauska yhdistelma sinansa kun se on terava ku partaveitsi seka englanniks etta chichewaks ja heittaa lappaa joka suuntaan - eika silla ole Ritan tavoin mitaan suodatinta niiden juttujen suhteen. Siks kai se onki suosittu radiojuontaja - ja tekee Budahin kanssa tatuointeja. Kummallakin riittaa kuvaa paasta varpaisiin.
Auntie D - suvun matriarkka, jossa virtaa hollantilaista, mosambikilaista, portugalilaista ja malawilaista verta. Kasirenkaat vaan helisee kun se tohottaa menemaan. Auntie D on super huumorintajunen, hauska, rento ja silla on maailman suurin sydan. Auntie D on Budahin edesmenneen isan ensimmainen vaimo. Budah ja veljekset on kolmannen (jo edesmenneen) vaimon jalkelaisia, joten sinansa kummallista etta Auntie D on ottanut kaikki omikseen. Auntie D on myos spice lady ja kokkaa taivaallisen hyvaa intialaisvaikutteista ruokaa. Se on opettanut mulle vaikka mita ja muutenkin ma arvostan sita kovasti. Ihana ihana ihminen. Se otti mm. just pihapiirin 13-vuotiaan Charlesin himaansa asumaan kun Rita puolestaan potkas sen pihatalosta ulos - se kun pelaa korttia rahasta ja polttaa chambaa... Mut nyt on Charlesin syyta olla kiltisti.
Ja sit on tietty my Budah (eli Steven). Veljeksista kaikin puolin onnekkain..eika vahiten siksi etta Rita otti sen luokseen pienena asumaan..Budah on kaikkien suosikki ja lemmikki, taydellisesti englantia puhuva, hyvakaytoksinen, siisti, ymmartavainen, suloinen ja se saa kaikki nauramaan katketakseen - niin tutut ku tuntemattomatkin ja ennen kaikkea tietty mut! Se on myos niin jumalaisen hyvannakonen ja treenattu etta kuola valuu suupielesta allekirjoittaneella joka paiva. jep jep...
No joo, mutta se Vieiran ja Matthewsin perheista. Naita hahmoja ja muitakin tavattuja sukulaisia olis viela riittamiin, mutta tassa naa ydinhahmot. Eli mun rakas Malawin perhe, jonka zomban jasenet vien huomenna piknikille Bothanical gardensiin ja se on nyt jo vuoden tapahtuma. Taalla kun ei ole hirveesti tekemisten suhteen nailla vaihtoehtoja...
Ja niin vaikeeta kun taa kaikki onkin jattaa taakse (toistaiseksi) niin woman's got to do what woman's got to do. Eli ma jatkan matkaa ens viikolla. Seuraavan kerran saattekin kuunnella mun itkua ja ikavaa sit.
keskiviikko 12. tammikuuta 2011
Paljon maileja ja Lesotho takana
Uusi vuosi sitten vaihtui Cape Townin karnevaalitunnelmissa. Oltiin piknikilla Signal Hillilla, jossa tuuli aivan perkeleesti, mutta nakymat oli sen arvoiset. Myohemmin tietty baarissa, mutta muuten aatossa nyt ei sen kummempaa raportoitavaa ole. Aika iisisti se meni (johon vaikutti hieman seurueen ruotsalaiset kasvissyojajoogaterveyshipit) ja ajoissa nukkumaan. Uuden vuoden paivana lahettiin Patrician kanssa Table Mountainille ja sieltahan ne nakymat vasta majesteettiset olikin. Ei ois voinut olla parempaa vuoden ensimmaista auringonlaskua. Upeaa kerrassaan. Taa osuus oli nyt vahan kuiva, mutta koittakaa kestaa. Kai taa tarina tasta viela paranee.
Muutin sitten sinne Ashanti lodgeen, joka oli varsin mukava mesta, vaikkakin koin oloni varsin epasosiaaliseksi. En jotenkin jaksanut tutustua ryyppaavaan nuorisoon ja olin muutenkin vahan kipee. Perusvatsasettia. Yhden suloisen nuoren hollantilaistyton kanssa juttelin ja se oli mm. ryostetty kaks kertaa ja kaikki meni, huom kaikki. Omaa tyhmyyttaan kyllakin, raasu. Mut siina vaiheessa kun tama samainen sinisilmainen tyttopolo jutteli hostellin henkilokuntaan kuuluvan siivoojan kanssa ja totesi hanelle mm. etta siella slummissa on varmaan mukava asua kun siella on niin paljon ihmisia etta on kotoinen olo, niin aattelin etta meilla ei varmaan oo kauheesti yhteista juteltavaa enaa...
Sen sijaan vietin yhden aarimmaisen hauskan, kostean ja helteisen paivan eraan britti Sofian kanssa, jonka olin tavannut ympari Malawia aiemmin. Oli jotenkin hauskaa olla kahdestaan ja tutustua paremmin ja istuttiinki baarissa kevyet 12 h kun juttua riitti. Meilla loyty nimittain niin paljon yhteista ja ymmarrysta etta ei oo tosikaan. Oikein sielunsisko vois sanoo! Kiva kohtaaminen.
Harmikseni Ashantiin oli seuraava overlander rekka, jonka kyydissa oli siis tarkotus liftata, tulossa vasta 14. paiva, niin aattelin etta en ma nyt sita jaa venaamaan ja aloin miettia etta mika ois sitten seuraava siirto. Malawia kohtihan ma paatin jo aiemmin jatkaa ja hirvee hinku takaisin oikeeseen Afrikkaan. Jotenkin E-Afrikasta olin jo saanut tarpeekseni enka halunnut siella enaa minnekaan muualle. Akkia vaan pois. Kattelin karttaa ja totesin etta Lesotho on melkein matkan varrella niin buukkasin itelleni bussilipun sita kohti.
Matka Bloemfountainiin kesti kevyet 15 h ja sielta jatkoin rajalle. Heti kun paasin Lesothon puolelle niin tuli jotenkin paljo kotosampi olo taas. Afrikkaa!!! Ja heti tapasin rajalla aivan ihanan Lesotholaisen papan joka huolehti mut samaan kyytiin ja seuraavalle bussille. Paatiin siis jatkaa suorilta Malealean kylapahaseen, koska paiva oli nuori ja virtaa viela riitti. Bussissa soi musa ja ihmiset oli kivoja ja mina onnellinen!
Ja aaaaah, mika matka ja perille paasy. Siina vaiheessa kun bussi ohitti kyltin, jossa luki Gate to paradise niin leuka loksahti. Sita se tosiaan oli. Niita vuoria ja maisemia..olin haltioissani. Malealea lodge ja se koko pikkukyla oli aivan I H A N I A. Vuorten keskella, jossa ilma on raikas ja aika on pysahtyny jollekin toiselle vuosisadalle, tavallaan... Lodgen piha taynna riikinkukkoja ja muita lintuja, nakymat vuorille...Paatin jaada neljaksi yoksi ja ottaa rennosti. Ja olihan siina niita maileja takana 24 h verran.
Paras tapa tutustua Lesothoon on pony trekking ja buukkasinki sit sellasen. Ois ollu ihana menna moneksi paivaksi, yopya pikkukylissa, perinteisissa Basotho majoissa, mutta kun ei ollu kaveria eika etenkaan ratsastuskokemusta niin hannasin sen sitten. Mutta sanotaanko etta perseelle riitti se 4h ihan hienosti...tulee muuten jannasti kipeeks.. Vahan jannitti etta miten sita hevosen kanssa parjaa mut se oli hauskaa ja mulla oli huippuheppa. Se oli viisas, vahva ja yhteistyokykyinen. Niin ja Lesothon ponit ei oo poneja, mutta ei ne myoskaan oo niin isoja kun normihevoset, sellanen hassu valimuoto. Jokatapauksessa se oli upea retki, mentiin kattomaan taas Bushman luolamaalauksia ja ohitettiin pikkukylia, jokia, vuoria ja kasittamattoman hienoja maisemia. Aaah. Enka ma poniretkesta saanu tarpeekseni ja aikaakin oli niin lahin sit seuraavana paivana 4h hiking retkelle vesiputouksille. Maisemat oli ehka jopa viela hienommat kun edellisella retkelle, mutta ai etta vitutti taas tarpoo vuoria YLOS. Ma sitten vihaan ylospain kavelya. Muuten siis oli mahtavaa, aina kun sai olla tasasella tai menna alas....
Vikana iltana mentiin saksalaisen naispariskunnan kanssa sellaselle traditional dinnerille eraan perheen luo. Oli mielenkiintosta jutustella mm. 90-vuotiaan isannan kanssa sen kotona. Varsin kiinnostava ja lamminhenkinen kokemus.
Samaisilta saksalaisnaisilta sain kyydin Maseruun, paakaupunkiin, jossa vietin yhden yon. Ja Maseru ei muuten ollu ollenkaan paha mun mielesta!! Taa huomio oli niille, jotka sano etta se on kamala. Tapasin aivan ihania pikku koululaistyttoja jaetussa taksissa ja muutenkin ihmiset oli kivoja. Aika mulla kylla kavi illalla vahan pitkaks kun backpackersissa ei ollu ketaan muita ja kaupungillakaan ei viittiny iltaan asti notkua... Mutta kirja ja nukkuminen on aina hyvia siina vaiheessa. Ja kavipa mulla taas tuuri etta backpackersin Lesotholainen manageri oli seuraavana paivana lahdossa viemaan poikaansa Bloemfountainiin kouluun, joten sain niilta kyydin! Ja silla oliki sit koko perhe autossa mukana ja oli mielenkiintoista jutustella kaikkien niiden kanssa. Ja ihania lapsia, poika 16 v. ja tytto joku 14 v. halas lampimasti lahtiessa.
Bloemfountainissa ei sit ollukaan menossa isoo bussia Johannesburgiin joten ainoa vaihtoehtoni oli pelatty minibussi! Jipii. Noh, matka oli ihan ok, johan noihin kyyteihin on tottunu, mutta pikkusen kylmas se perille paasy. Varsinkin kun ne minibussit jaa pelottavan ja vaarallisen kavelymatkan paahan varsinaisesta dosa-asemasta, josta mulla oli kylla sovittu hostellin puolesta nouto. Voin kertoo etta oli kyl kuumottavan nakosta seutua ja tuli huomattua etta siellapain ei liiku ykskaan valkonen kavellen - eika minibussilla. Intuitiolla sitten luotin about kolmanteen apua tarjoavaan lokaaliin, joka sano etta se saattaa mut sinne asemalle, koska yksin en voi menna ja taksia en siita saa. Se on janna huomata jengin naamoista kun ne kattoo sua, etta oot jotenki vaarassa paikassa. Mutta kaikki ei oo pahoja ja luottamus osoittautu taas sen arvoiseksi. Huoh. Paasin turvallisesti perille.
Toinen seikkailu oli sit itseasiassa tanaan ku aattelin etta haluan tehda edes jotain taalla ollessa ja paatin etta apartheid-museo on nahtava. Kertoivat sitten etta taksi sinne maksais sellaset 25 e suunta, joten mika on vaihtoehto: no paikallisbussi!! Ei muuta kun arvotavarat safety boxiin, puhelin ja rahaa rintsikoihin, syva huokaus ja hostellin tyontekijoilta osotteet ja ohjeet. Varsinkin kun 2 tyontekijoista oli sita mielta etta et voi menna itekses ja yks oli paniikissa ja yritti parhaansa mukaan neuvoa miten toimia ja sano vaan etta very adventurous niin kylla mua kieltamatta vahan jannitti. Sain sit kuitenkin yhdelta tyontekijalta, joka oli ainut joka jotenki usko mun kykyyn paasta ehjana perille, kyydin keskustan minibussiasemalle, jossa se ohjas mut oikeeseen bussiin. Takasin tullessa piti sit ottaa kaks eri dosaa.. Sinne pain meneminen suju ihan mukavasti ja museo olikin aika vaikuttava. Valilla oksetti, valilla itketti, valilla olin raivon partaalla. Kylla ihmiskunta sitten on sairas. Ja Nelson Mandela on mun sankari.
Sitten tulikin mielenkiintoinen osuus, kun lahdin museolta niin sain kylla minibussikyydin ihan no problem, kysyin kuskilta etta meneeko se sinne asemalle, jossa mun piti vaihtaa toiseen ja se sano etta joo. Noh, ollaan takas taas kuumottavassa keskustassa ja yhtakkia se kuski ja toinen kyydissa oleva nainen huutaa etta mihikas sun pitikaan menna ja samaan hengenvetoon etta sori sori sori me unohdettiin, me mentiin jo ohi!!! Voi vittu. Paniikkimielialaa lietsoen se nainen oli aivan kauhuissaan ja kuski selitti etta ma luulin etta sa tunnet tan seudun! Olin vaan etta jaa, no en tunne, etta mitenkahan ma ny sinne asemalle sitten paasen. No ne vauhkona selitti etta suoraan vaan tata katua ja kun sanoin et taa ei vissiin oo hyva juttu etta kavelen sinne, niin se nainen sai kasattua itsensa ja sano etta "you will be fine". Ei varmaan tarttis erikseen mainita etta ainuttakaan valkosta ei nakyny mailla halmeilla, ei edes auton ratissa. Ja hei, Johannesburgin keskusta. Voi morjens ja hetkellinen epatoivo. No Merppa otti sit itsevarmimman ja ehkapa vihaisimman ilmeensa, kavelytyylinsa ja asenteensa ja kaveli. Kysyi tieta. Etsi bussiaseman. Etsi bussin. Loysi bussin. Lahti matkaan. Osasi jaada oikeassa paikassa pois. On turvassa. Eika koskaan enaa pelkaa mitaan.
Huomenna aamulla aloitan sitten elamani toisiks pisimman dosamatkan. Pisin oli Suvin kanssa Delhista Srinagariin 36 tuntia, taa on Johannesburgista Malawiin Blantyreen 32 tuntia. Jos aikataulu on lahellakaan totuutta, dosa on kyl suht hyva. Mut eihan tassa siis oo jarjen hiventakaan vetaa tota matkaa putkeen, oisin nimittain voinu pysahtya mm. Zimbabwessa Hararessa, johon en siella ollessa viimeks ehtiny vaikka halusin ja tulla pikkuhiljaa ylospain, mutta ku ei vaan malta! Mita lahemmaks lahto tulee, oon vaan karsimattomampi. Ja ollu jo pari viikkoa. Niin paljon ma odotan etta naen Budahin. <3
Muutin sitten sinne Ashanti lodgeen, joka oli varsin mukava mesta, vaikkakin koin oloni varsin epasosiaaliseksi. En jotenkin jaksanut tutustua ryyppaavaan nuorisoon ja olin muutenkin vahan kipee. Perusvatsasettia. Yhden suloisen nuoren hollantilaistyton kanssa juttelin ja se oli mm. ryostetty kaks kertaa ja kaikki meni, huom kaikki. Omaa tyhmyyttaan kyllakin, raasu. Mut siina vaiheessa kun tama samainen sinisilmainen tyttopolo jutteli hostellin henkilokuntaan kuuluvan siivoojan kanssa ja totesi hanelle mm. etta siella slummissa on varmaan mukava asua kun siella on niin paljon ihmisia etta on kotoinen olo, niin aattelin etta meilla ei varmaan oo kauheesti yhteista juteltavaa enaa...
Sen sijaan vietin yhden aarimmaisen hauskan, kostean ja helteisen paivan eraan britti Sofian kanssa, jonka olin tavannut ympari Malawia aiemmin. Oli jotenkin hauskaa olla kahdestaan ja tutustua paremmin ja istuttiinki baarissa kevyet 12 h kun juttua riitti. Meilla loyty nimittain niin paljon yhteista ja ymmarrysta etta ei oo tosikaan. Oikein sielunsisko vois sanoo! Kiva kohtaaminen.
Harmikseni Ashantiin oli seuraava overlander rekka, jonka kyydissa oli siis tarkotus liftata, tulossa vasta 14. paiva, niin aattelin etta en ma nyt sita jaa venaamaan ja aloin miettia etta mika ois sitten seuraava siirto. Malawia kohtihan ma paatin jo aiemmin jatkaa ja hirvee hinku takaisin oikeeseen Afrikkaan. Jotenkin E-Afrikasta olin jo saanut tarpeekseni enka halunnut siella enaa minnekaan muualle. Akkia vaan pois. Kattelin karttaa ja totesin etta Lesotho on melkein matkan varrella niin buukkasin itelleni bussilipun sita kohti.
Matka Bloemfountainiin kesti kevyet 15 h ja sielta jatkoin rajalle. Heti kun paasin Lesothon puolelle niin tuli jotenkin paljo kotosampi olo taas. Afrikkaa!!! Ja heti tapasin rajalla aivan ihanan Lesotholaisen papan joka huolehti mut samaan kyytiin ja seuraavalle bussille. Paatiin siis jatkaa suorilta Malealean kylapahaseen, koska paiva oli nuori ja virtaa viela riitti. Bussissa soi musa ja ihmiset oli kivoja ja mina onnellinen!
Ja aaaaah, mika matka ja perille paasy. Siina vaiheessa kun bussi ohitti kyltin, jossa luki Gate to paradise niin leuka loksahti. Sita se tosiaan oli. Niita vuoria ja maisemia..olin haltioissani. Malealea lodge ja se koko pikkukyla oli aivan I H A N I A. Vuorten keskella, jossa ilma on raikas ja aika on pysahtyny jollekin toiselle vuosisadalle, tavallaan... Lodgen piha taynna riikinkukkoja ja muita lintuja, nakymat vuorille...Paatin jaada neljaksi yoksi ja ottaa rennosti. Ja olihan siina niita maileja takana 24 h verran.
Paras tapa tutustua Lesothoon on pony trekking ja buukkasinki sit sellasen. Ois ollu ihana menna moneksi paivaksi, yopya pikkukylissa, perinteisissa Basotho majoissa, mutta kun ei ollu kaveria eika etenkaan ratsastuskokemusta niin hannasin sen sitten. Mutta sanotaanko etta perseelle riitti se 4h ihan hienosti...tulee muuten jannasti kipeeks.. Vahan jannitti etta miten sita hevosen kanssa parjaa mut se oli hauskaa ja mulla oli huippuheppa. Se oli viisas, vahva ja yhteistyokykyinen. Niin ja Lesothon ponit ei oo poneja, mutta ei ne myoskaan oo niin isoja kun normihevoset, sellanen hassu valimuoto. Jokatapauksessa se oli upea retki, mentiin kattomaan taas Bushman luolamaalauksia ja ohitettiin pikkukylia, jokia, vuoria ja kasittamattoman hienoja maisemia. Aaah. Enka ma poniretkesta saanu tarpeekseni ja aikaakin oli niin lahin sit seuraavana paivana 4h hiking retkelle vesiputouksille. Maisemat oli ehka jopa viela hienommat kun edellisella retkelle, mutta ai etta vitutti taas tarpoo vuoria YLOS. Ma sitten vihaan ylospain kavelya. Muuten siis oli mahtavaa, aina kun sai olla tasasella tai menna alas....
Vikana iltana mentiin saksalaisen naispariskunnan kanssa sellaselle traditional dinnerille eraan perheen luo. Oli mielenkiintosta jutustella mm. 90-vuotiaan isannan kanssa sen kotona. Varsin kiinnostava ja lamminhenkinen kokemus.
Samaisilta saksalaisnaisilta sain kyydin Maseruun, paakaupunkiin, jossa vietin yhden yon. Ja Maseru ei muuten ollu ollenkaan paha mun mielesta!! Taa huomio oli niille, jotka sano etta se on kamala. Tapasin aivan ihania pikku koululaistyttoja jaetussa taksissa ja muutenkin ihmiset oli kivoja. Aika mulla kylla kavi illalla vahan pitkaks kun backpackersissa ei ollu ketaan muita ja kaupungillakaan ei viittiny iltaan asti notkua... Mutta kirja ja nukkuminen on aina hyvia siina vaiheessa. Ja kavipa mulla taas tuuri etta backpackersin Lesotholainen manageri oli seuraavana paivana lahdossa viemaan poikaansa Bloemfountainiin kouluun, joten sain niilta kyydin! Ja silla oliki sit koko perhe autossa mukana ja oli mielenkiintoista jutustella kaikkien niiden kanssa. Ja ihania lapsia, poika 16 v. ja tytto joku 14 v. halas lampimasti lahtiessa.
Bloemfountainissa ei sit ollukaan menossa isoo bussia Johannesburgiin joten ainoa vaihtoehtoni oli pelatty minibussi! Jipii. Noh, matka oli ihan ok, johan noihin kyyteihin on tottunu, mutta pikkusen kylmas se perille paasy. Varsinkin kun ne minibussit jaa pelottavan ja vaarallisen kavelymatkan paahan varsinaisesta dosa-asemasta, josta mulla oli kylla sovittu hostellin puolesta nouto. Voin kertoo etta oli kyl kuumottavan nakosta seutua ja tuli huomattua etta siellapain ei liiku ykskaan valkonen kavellen - eika minibussilla. Intuitiolla sitten luotin about kolmanteen apua tarjoavaan lokaaliin, joka sano etta se saattaa mut sinne asemalle, koska yksin en voi menna ja taksia en siita saa. Se on janna huomata jengin naamoista kun ne kattoo sua, etta oot jotenki vaarassa paikassa. Mutta kaikki ei oo pahoja ja luottamus osoittautu taas sen arvoiseksi. Huoh. Paasin turvallisesti perille.
Toinen seikkailu oli sit itseasiassa tanaan ku aattelin etta haluan tehda edes jotain taalla ollessa ja paatin etta apartheid-museo on nahtava. Kertoivat sitten etta taksi sinne maksais sellaset 25 e suunta, joten mika on vaihtoehto: no paikallisbussi!! Ei muuta kun arvotavarat safety boxiin, puhelin ja rahaa rintsikoihin, syva huokaus ja hostellin tyontekijoilta osotteet ja ohjeet. Varsinkin kun 2 tyontekijoista oli sita mielta etta et voi menna itekses ja yks oli paniikissa ja yritti parhaansa mukaan neuvoa miten toimia ja sano vaan etta very adventurous niin kylla mua kieltamatta vahan jannitti. Sain sit kuitenkin yhdelta tyontekijalta, joka oli ainut joka jotenki usko mun kykyyn paasta ehjana perille, kyydin keskustan minibussiasemalle, jossa se ohjas mut oikeeseen bussiin. Takasin tullessa piti sit ottaa kaks eri dosaa.. Sinne pain meneminen suju ihan mukavasti ja museo olikin aika vaikuttava. Valilla oksetti, valilla itketti, valilla olin raivon partaalla. Kylla ihmiskunta sitten on sairas. Ja Nelson Mandela on mun sankari.
Sitten tulikin mielenkiintoinen osuus, kun lahdin museolta niin sain kylla minibussikyydin ihan no problem, kysyin kuskilta etta meneeko se sinne asemalle, jossa mun piti vaihtaa toiseen ja se sano etta joo. Noh, ollaan takas taas kuumottavassa keskustassa ja yhtakkia se kuski ja toinen kyydissa oleva nainen huutaa etta mihikas sun pitikaan menna ja samaan hengenvetoon etta sori sori sori me unohdettiin, me mentiin jo ohi!!! Voi vittu. Paniikkimielialaa lietsoen se nainen oli aivan kauhuissaan ja kuski selitti etta ma luulin etta sa tunnet tan seudun! Olin vaan etta jaa, no en tunne, etta mitenkahan ma ny sinne asemalle sitten paasen. No ne vauhkona selitti etta suoraan vaan tata katua ja kun sanoin et taa ei vissiin oo hyva juttu etta kavelen sinne, niin se nainen sai kasattua itsensa ja sano etta "you will be fine". Ei varmaan tarttis erikseen mainita etta ainuttakaan valkosta ei nakyny mailla halmeilla, ei edes auton ratissa. Ja hei, Johannesburgin keskusta. Voi morjens ja hetkellinen epatoivo. No Merppa otti sit itsevarmimman ja ehkapa vihaisimman ilmeensa, kavelytyylinsa ja asenteensa ja kaveli. Kysyi tieta. Etsi bussiaseman. Etsi bussin. Loysi bussin. Lahti matkaan. Osasi jaada oikeassa paikassa pois. On turvassa. Eika koskaan enaa pelkaa mitaan.
Huomenna aamulla aloitan sitten elamani toisiks pisimman dosamatkan. Pisin oli Suvin kanssa Delhista Srinagariin 36 tuntia, taa on Johannesburgista Malawiin Blantyreen 32 tuntia. Jos aikataulu on lahellakaan totuutta, dosa on kyl suht hyva. Mut eihan tassa siis oo jarjen hiventakaan vetaa tota matkaa putkeen, oisin nimittain voinu pysahtya mm. Zimbabwessa Hararessa, johon en siella ollessa viimeks ehtiny vaikka halusin ja tulla pikkuhiljaa ylospain, mutta ku ei vaan malta! Mita lahemmaks lahto tulee, oon vaan karsimattomampi. Ja ollu jo pari viikkoa. Niin paljon ma odotan etta naen Budahin. <3
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)