Ympyrä sulkeutuu

Rosen ja Simonin luona täysihoidossa asusteltiin isän kanssa kolmisen päivää. Olin vielä tosi mummokunnossa, mutta pientä kävelylenkkiä yritettiin tehdä ja käytiin läheisessä Karen Blixen museossa, vähän shoppailemassa ja syömässä taksilla ajellen. Nukkumista ja lukemista ekat päivät kuitenkin pääosin oli. Rose ja Simon teki pitkää päivää firmansa kanssa mutta iltasin oli aikaa jutella ja syödä illallista. Maailman ihanimpia ihmisiä kerta kaikkiaan.

Liisa oli asunut hotellissa pari kuukautta mutta sai sitten vihdoin asunnon Muthaigasta, Nairobin Beverly hillsistä, joten muutettiin sitten hänen hoiviinsa! Mikäs sielläkin oli toipuessa kauniilla alueella, ihanassa talossa ja puutarhassa jossa apinat hypeskeli puissa.

Toipuminen oli itseasiassa aika luksusta ja reissu upgreidaantu isän ja Liisan myötä aikalailla. Isäkin sai arvaamattaan ihan loman. Reppureissaamisen ja sairaalan jälkeen olin aika onnellinen kun sai juoda hyviä viinejä, syödä hienoissa ravintoloissa, kokkailla mitä ikinä haluaa, ajella taksilla, nukkua ku nukuttaa ja asua ihanassa talossa - isä-tytär-leirillä haha. Samassa huoneessa ei olla nukuttu varmaan pariin kymmeneen vuoteen mutta siitäkin selvittiin ihan hyvin, kiitos korvatulppien.

Helena, Liisan kaveri joka kävi mua kans sairaalassa kattomassa, asu melkein naapurissa ja hänellä taas oli vieraanaan Veera, joka myös oli tehokkaalla Afrikka tourneella. Suomalaisseura ja kaikki tää luksuksen länsimaalaisuus myös johdatti osaltaan pehmeämpään laskuun tänne Ruotsiin palatessa. Liisan luona sain jo suomalaishenkisiä aamupalaleipiä, kokkasin jauhelihakeittoa, Karenissa söin norjalaista lohta, laitoin jopa meikkiä muutaman kerran ja läheisellä Village marketin ostarilla oli enemmän länkkäreitä kun lokaaleja...

Lopputarkastus sairaalassa antoi luvan lentää ja lääkäri sanoi suosittelevansa vakuutusyhtiölle business luokkaa, kelpas! Mun olo alko kohentua päivä päivältä, nautin Nairobissa olosta, kiire ei ollu mihinkään ja kuulin vielä että Henry on tulossa kaupunkiin niin pikku kärhämän isän kanssa ja keskustelun vakuutusyhtiön kanssa jälkeen sain lentoja vetkuteltua viikolla eteenpäin...

Niinpä viikonloppuna kerkesin vielä Veeran ja Nairobissa asuvan Timon kanssa käydä oikein baarissa ja jaksoin klo 4 asti wuhuu! Käytiin Veeran kanssa myös Masai marketilla tekeen hulluna ostoksia - ainakin mulle... Vikana sunnuntaina kävin vielä Mainoilla lounaalla ja sanomassa heippa ja sitten menin Karen campiin ootteleen Henryä joka tuli kaupunkiin. Henryn kanssa siis viime heinäkuussa reissasin Keniassa melkein 2 viikkoa, joten oli aika jännä nähdä uudelleen vielä ennen lähtöä ja meillä oli aika paljon juteltavaa. Lähettiin tietenkin baariin pikku porukalla ja meinasin/meinattiin vielä kerran kuolla autokolarissa (en ees viitti ja jaksa selittää enää mutta ainakin paha mälli oli hiuskarvan varassa), mietin että kolmas kerta kuukauden sisään, ei mua enää tapa mikään... Muutenkin oli aika mielenkiintoista sinänsä, ympyrä sulkeutuu. Että täältä Keniasta, tässä seurassa se lähti ja tähän se sitten kuitenkin päättyy. Busineksessa Nairobiin lensin (koska lento oli täynnä ja mut upgreidattiin) ja busineksessä lähden takaisin.

Fiilikset sitten lähteä pois Afrikasta oli aika sekavat. En ois halunnut, mutta isä ei tietty ois lähtenyt ilman mua :) Ja tiedän että en ois voinut kuitenkaan enää reissata...Kunto ja immuniteetti ei olisi kestänyt enää mitään. Ihana nähdä perhettä ja ystäviä mutta samaan aikaan vaan paniikki sopeutumisesta. Mikä mua Suomessa odottaa, mitä sitten tapahtuu, mitä mä teen??? Ja tuntuu että on niin pää täynnä ajatuksia että vaan tuijottaa tyhjyyteen. Ja nyt oon täällä Ruotsissa. Ihmettelen ja tuumailen. Huomaan olevani jotenkin lukossa. Kevään harmaus ja viima ahdistaa ja välillä mietin että miks en vaan jäänyt sinne. Äiti on tietenkin tällä hetkellä parasta ja kukaanhan ei pysty pitämään parempaa huolta kuin oma äiti. Kavereita odotan pian näkeväni.

Ajatus että mun suonissa virtaa afrikkalainen veri ja että se pelasti mun hengen, on aika jännä. Ja todistaa taas sen mitä facebookissakin huutelin - one blood, one people. Ja älkää ikinä tulko sanomaan mulle mitään muuta. Minä voin lähteä Afrikasta mutta Afrikka ei koskaan lähde minusta eikä mun elämästä. Budah piti mua myös osaltaan hengissä ja sai mut välillä nauramaan jopa silloin kun kaikki oli synkimmillään. Jälleennäkemistä Suomessa odotan enemmän kun koskaan mitään. Se on mun seuraava missio sen lisäks että tuun muistuttamaan jokaista kaveria aina ja ikuisesti malarialääkkeiden ja matkavakuutuksen tarpeellisuudesta. ;)

Merin Afrikan matka sekä julkinen ja terapeuttinen tilinpäätös oli nyt tässä. Over and out. Peace and love.