Nää viimeiset blogitekstit on hyvin henkilö- ja yksityiskohtaisia, mutta kirjoitan ne muistiin lähinnä itseni takia - enkä tosin välitä kuka niitä lukee. Oon vaan käynyt näitä läpi päässäni satoja kertoa ja vieläkin herään miettimään niitä joskus öisin ja aamuisin. Ehkä tän kärsimysnäytelmän kirjoittaminen selventää jotain itsellekin. Ja samalla on ikuinen kiitos niille monille ihmisille, jotka auttoivat mua hädässä ja jopa pelastivat mun hengen. Kuulostaa ehkä pateettiselta, mutta on vaan niin totta.
Ajattelin että mun vuorotteluvapaa on once in a lifetime ja mun on pakko reissata ja nähdä lisää Afrikkaa (Ruanda, Uganda ja Etiopia) vielä kun mahdollista - se oli ainut syy jättää Budah ja Malawi taakse. Muutaman Lilongwessa vietetyn yhteisen päivän jälkeen lähdinkin sit yksin kohti Tansaniaa ja tuntu että alamäki alko sillä sekunnilla sekä fyysisesti että henkisesti. Oliko se sitten merkki siitä että päätös oli väärä vai seuraako kaikesta koetusta jotain hyvää ja kaikella on muutenkin tarkoituksensa? Veikkaan jälkimmäistä kaikesta huolimatta, vaikka toistakin vaihtoehtoa olen pohtinut.
Rankkasadetta, pitkiä odotteluja, amerikkalaisia peace corp apinoita, tympeitä ihmisiä, seisomista bussissa, ei juoksevaa tai kylmää vettä, ruokahalun menetys, yksinäisyys, läävä majapaikka, hermojen menetys, rahanvaihdossa rajalla pikku moka - tätä oli mun 3viimeistä yötä/päivää vielä Malawin puolella. Laitonkin Budahille viestin että jos tää meininki ei parane niin lähen himaan. Ainut ilo tosin oli Mzuzussa, jossa tapasin yhen lokaalitutun, jonka olin aiemmin tavannut Nkhata Bayssa. Oli kiva jutella parin kaljan lomassa.
Rajalta Tansanian Mbeyaan oli kyllä upeet vuoristomaisemat ja kaupunkikin oli symppis ja kaunis. Tulevat tapahtumat huomioon ottaen luojan kiitos etten saanut junalippua Dar es Salaamiin (matka ois kestänyt tuplaten aikaa) vaan sen sijaan valitsin bussin joka lähti seuraavana aamuna klo 6. Illalla kattelin herkässä mielentilassa hotellin telkkarista American idolsia ja oli vähän kuumeinen olo...Aamulla heräsin ja oksensin lähtiessä, olo ei ollut hehkee mutta bussi odotti. 12 h matka meni jotenkin kärsien, joka paikkaan sattu ja mitään ei voinut syödä. Kohokohta oli Mikumi National Parkin läpiajo ja jotenkin uskomatonta että normaalilla bussimatkallakin voi nähdä kirahveja, sarvikuonoja, elefantteja ja buffaloita!
Dariin päästyä majottauduin vanhaan tuttuun hotelliin Safari Inniin. Olo oli jo ihan ok ja kävin jopa illallisella ja söin jopa kokonaisen annoksen - mikä oli siinä vaiheessa yllättävää sillä viime aikoina ei ruoka pudonnut. Menin sit takas hotelliin nukkuun. Aamulla heräsin, kun on vaan kertakaikkisen huono olo. Kuumetta 38,5. Voi paska. Tsekkasin Lonely Planetin mainitseman ainoan lääkärin, kirjotin sen ylös ja ulos taksin hakuun. Onnekseni taksikuskiksi osu mies nimeltä Felix, joka rauhotteli mua ja kysyi että miksi haluan juuri tuohon paikalliseen sairaalaan, hän tietää paremman klinikan, jonne yleensä länsimaiset turistit ja paikalliset valkoiset menee. No sinne siis, onneksi.
IST klinikka oli pieni, mutta kaikki länsimaiset standardit täyttävä - siellä oli vaan kaks vuodepaikkaa, mutta labrat, lääkkeet, länsimaiset lääkärit yms. ihan ok. Lääkärin vastaanotolle päästyä kuume oli jo 39,5 ja itkin kipuja. Musta otettiin kaikki mahdolliset veri-, kusi- ja paskakokeet aina hepatiitista kampylobakteriin. Ja kuinka ollakaan MITÄÄN EI LÖYTYNYT. Kaikki oli negatiivista. Lääkäri antoi Panadolia ja sanoi että todennäköisesti vaan virus ja jos menee huonommaks, tuu sit takaisin. Tiesin että malaria ei aina näy testeissä ja siksi useimmiten ihmiset ottavatkin lääkityksen vaan suoraan oireiden ilmettyä, mutta mä en sitten sitä ehdottanut...
Soitin Felixin hakemaan mut pois ja siinä vaiheessa jo kävin klinikan vessassa oksentamassa ja ripuloimassa muutamaan kertaan. Oli iltapäivä ja järjettömän kuuma, mutta mä olin kananlihalla. Mut takas hotellille sitten vaan. Makasin sängyssä ja mietin että lokakuussa sairastamani malariakaan ei ollut näin paha. Olo oli vaan jotain ihan järkyttävää. En tiedä miten aika kulki seuraavaan aamuun, jolloin mun Panadolit loppu. Raahauduin ulos ja löysin Felixin, joka vei mut apteekkiin hakeen lisää särkylääkettä, ostin yhden papaijan ja vesimelonin sekä vettä ja itkien taas kiipesin neljänteen kerrokseen. Laskin tunteja jotta joka neljäs tunti sain vetää kaks panadolia. Oksensin ja ripuloin vähän väliä. En tiedä taas miten aika kului, jossain houreissa ja hirveissä kivuissa. Vasta klo about 4.30 yöllä havahduin ajatukseen että mähän oikeesti kuolen tänne huoneeseen yksin, jos en nyt lähde takasin sairaalaan. Sain just just pakattua hammasharjan ja jotain mukaan ja käveltyä ala-aulaan taksin hakuun. Kuski ei tiennyt missä IST klinikka on, mutta onneks sain taas Felixin puhelimen päähän ja se myös löyty autosta nukkumasta ja tuli neuvomaan kuskin oikeeseen osotteeseen. Pelotti, olo oli niin huono.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti