Aga khanin emergency roomissa mut otti vastaan oletettavasti intialaistaustanen lääkäripariskunta Verma. Nainen oli trooppisten- ja infektiotautien spesialisti ja mies (joka oli lopulta mun varsinainen oma lääkäri) gynegologi ja sisätautilääkäri.
Aika nopsaan ensi tutkimusten jälkeen mut siirrettiin osastolle ja yllätyin heti sairaalan tasosta. Se oli ihan uskomattoman hieno. Tiesin että Nairobissa on ehkä Etelä-Afrikan jälkeen Afrikan parhaat sairaalat, mutta en ois silti arvannut että tollaseen täysihoitolaan pääsen/joudun. Huone oli paras mitä mulla on 8 kuukauteen ollu jääkaappia ja telkkaria myöten. Säädettävä sänky, iso kylppäri, puhtaat lakanat ja pyjama joka päivä, ja ruoka tilattiin iltapäiväteen lisäksi 3 kertaa päivässä 6-sivusesta menusta. Joka päivä sai sanomalehden. Hoitajat tuli nappia painamalla heti paikalle. Lääkäri kävi joka päivä ja esittäytymässä kävi kaikki sairaalan manageria myöten. Kaikki hoitu äärimmäisen hyvin. Tarvinneeko tosin erikseen mainita että normi kenialainen ei koskaan pääse parkkipaikkaa pidemmälle...vaan ne joilla on rahaa tai hyvä vakuutus pääsee osaks tästä etuoikeudesta.
Tuli heti selväks että ihan parilla päivällä en sairaalasta selviä. Vaikka taaskin vasta jälkikäteen kertoivat mulle että "you were in a very bad shape when you came". Ja olinhan mä...oksentelu ja ripulointi jatku monta päivää, hengitysvaikeuksia, hirveet vatsakivut ja ekaa kertaa elämässäni olin mm. siinä tilassa että istun vaan suihkussa ja hoitajan pitää pestä ja saippuoida mut kun itse en kykene. En myös syöny yli viikkoon mitään muuta kun ehkä vähän jotain keittoa ja jokusen hedelmäpalan. Kunnollista nukkumista ei ollut missään vaiheessa, kun aina on joku letku kiinni ja sattu niin paljon ja hourin tai hikoilun kuumeissani. Jossain vaiheessa lääkehoitoa kaikki muhun pumpatut nesteet keräänty elimistöön ja turposin aivan järjettömästi. Polvet oli niin turvonneet että jalkoja ei saanut kunnolla koukkuun, nilkat niin ettei taivu ja vaikea kävellä. Vatsa mieletön ilmapallo ja sormet näytti sellaselta puhalletulta kumihanskalta. Ja olin ihan keltanen. Onneks mun munuaiset ja maksa jotenkin kesti taudin enkä joutunut dialyysiin eikä niistä löytynyt mitään pysyvää rakenteellista vauriota. Niitä ultrattiin vähän väliä.
Ensimmäisiä vieraita oli Suomen lähetystön Nina Hallan ja mun tutun Liisan kaveri Helena Tapper. Helena toi puheaikaa ja vaihto paikallista valuuttaa. Liisa itse oli reissun päällä eikä Nairobissa vielä. Suomessa sisko rakkaat pani kontaktit taas likoon (täytyy muuten kiittää erikseen Facebookiakin) ja mua katsomassa kävi mm. Heini - kiitos Mma Ramotswe kirjasta ja pahottelut että ei sitte nähty enää... Paikallinen James (monen välikäden kautta), joka toi seuraavalla kerralla mukanaan suomalaisen työkaverinsa Timon ja lopulta Liisa tietty. Ja sitten supertärkeiksi mun kenialaisiksi vanhemmiksi muodostuneet Rose ja Simon Maina, jotka Taru löysi ilmeisesti kaverin kaverin kautta. Heidän poikansa Kevin asuu Suomessa ja hän ilmoitti että hänen vanhemmilleen voin mennä toipumaan sairaalasta päästyäni ja että he tulevat mua katsomaan. Rose ja Simon osoittautuivat niin suurisydämisiksi ja ihaniksi ihmisiksi että mulla tulee kyyneleet silmiin pelkästään miettiessä niitä. Sinne he tulivat kukkapuskan kanssa huolestuneena ja ilmottivat että olen tervetullut, soittivat mulle joka päivä, kävivät katsomassa ja osoittivat kaikin puolin sellaista huolenpitoa ja välittämistä että voi vaan koittaa ottaa opiksi - jokaisen pitäis.
Ja sitten, mikä parasta, mun rakas ihana siskoni Suvi tuli Nairobiin muutaman päivän sairaalassa olon jälkeen.
Suvi majoittui Rosen ja Simonin luo, käytti Nairobin järjettömässä ruuhkassa päivittäin vähintään 3 h matkoihin tullakseen sairaalaan, kantoi mulle mehuja ja mitä ikinä tarvitsin, hiero jumittuneita niskoja, jutteli hoitsujen kanssa, piti seuraa ja kädestä, autto vessaan, syötti, passas ja oli muutenkin korvaamaton apu etenkin henkisesti. Jaksoi olla seurana silloinkin kun en pystynyt puhua ja valvoi sängyn vieressä. Kiitos sisko ihana ja tärkeä, en tiedä miten oisin jaksanut ilman sua. Tuskin itseasiassa olisinkaan ja luulen että näit sen. Toivottavasti en itse joudu koskaan näkemään vastaavaa sillä uskon ettei ollut helppoa vierestä seuraajallekaan. Tää hommahan kun vaan paheni edetessään siis...
Mutta onneksi Suvi ehti näkemään vähän muutakin Keniaa sekä Nairobi national parkissa eläinystäviä! Ja shoppaili. :)
Se oli perjantai 11.3. kun pääsin ensimmäisen kerran ulos sairaalasta. Tansanian klinikalle olin mennyt ekan kerran tiistaina 1.3. Rose ja Simon tuli hakemaan meitä ja kaiken piti olla kunnossa happy days... Viimeiset kokeet sairaalassa oli lupaavat, malaria ja ameeba oli nujerrettu, tulehdusarvot laskussa ja turvotusta lukuunottamatta kaikki ok. Toipumiseen piti varata aikaa ja kontrollikäynti oli sovittu tiistaille. Sitten vasta pystyi harkita paluulentoa Suomeen.
Mulla ei ollut kovinkaan hyvä olo matkalla Kareniin, Mainalle. Mietin vaan hiljaa itsekseni että kai tää tästä sit pikkuhiljaa, kuuluu asiaan tällanen. Kävelin raput yläkertaan meidän huoneeseen ja käytännössä jäin sinne. Raput oli niin rankat... Siellä mä makasin sängyssä sen pari päivää, tulin alakertaan ehkä 2 x päivässä kun yritin syödä jotain. Välillä kotiapulainen Helen tosin toi mulle soppaa yläkertaan ja Suvi hedelmät ja mehut.. Kerran Suvi pakotti "lenkille" eli kiertämään talon ympäri ja huoooooh, se oli rankkaa. Aina kun kävin alakerrassa niin aattelin että pyörryn ja sydän löi rinnasta ulos. Vatsaan sattu taas, hengitys oli tosi vaikeeta ja kuumettakin vähän. Ja ehkä pahinta oli mentaalipuoli. Näin yöllä järkkyjä hallusinaatioita ja hourin. Mietin itekin että onko mulle puhkeemassa joku skitsofrenia ja tuunko mä hulluks??? Suvikin pelästy kun kerroin sille kaikesta mitä päässä liikku.
Sit sunnuntai aamu kun koitti ja kävin vessassa niin säikähdin tosissaan. Kusin verta. Ite en jotenki sitä edes halunnut uskoa, sanoin vaan että se on aivan punaista. Rose ja Simon katso mua ja sano että näytän aivan erilaiselta ja tosi pahalta. Mikä oli kyl ihan totta. Itsekään en tuntenu omia kasvojani peilistä, näytin pelottavalta. Olin myös ihan keltanen ja Mainat totes että mun pitäs mennä takas sairaalaan. En tiedä mikä sairaan ihmisen päässä viiraa kun itse vielä hetken ajattelin että jos ny odottas kuitenkin maanantaille mutta myönnyin sit kuitenkin lähtemään. Onneks, koska maanantaina ei ois tarttenu ehkä lähtee enää koskaan minnekään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti