Puolimatkan pysäkki ja huoltobreikki joulun sekä uuden vuoden yli

Niin sitä sitten yllättävän hyvinnukutun ja mukavan 22 tunnin bussimatkan, halki upeiden maisemien, jälkeen saavuin Cape Towniin. Jo ensinäkemältä en ihmettele yhtään että KAIKKI tykkää tästä kaupungista. Tuntuu olevan jokaiselle jotakin, ilmasto ja sijainti on täydellinen. Arkkitehtuuri, palvelut, aktiviteetit, maisemat - kaikki on jotenkin niin kohdallaan. Mutta edelleen oon kauempana Afrikasta. Tällä ei kyllä ole sen kanssa mitään tekemistä.

Jännitin vähän tänne tuloa, kun tietämättömille tiedoksi, tarkoitus oli majailla ja viettää joulu faijan kavereiden Paulin ja Liisan luona, joita en ollut ikinä ennen tavannut. Että miten se nyt sitten menee ja enhän vaan ole kellekään vaivoiksi. Paten kollega Seppo sitten tuli ja haki mut bussiasemalta ja siitä suoraan sain huolellisen sightseeing tourneen ympäri kaupunkia ilmastoidun Mersun etupenkillä sekä kattavan briiffauksen Etelä-Afrikan historiaan ja politiikkaan. Joku on tehnyt kotiläksyt aikanaan, kiitos Seppo. Siitä sitten jatkettiin n. 40 km päähän Somerset Westiin, jossa nää itseasiassa asuu. Matka oli siinä mielessä vaikuttava että siinä ajetaan ohi näiden lukemattomien virallisten ja epävirallisten townshippien, eli peltihökkelikylien, joiden köyhyys on niin silmiinpistävää ja kontrasti tähän kaikkeen muuhun rikkauteen niin valtava, että pahaa tekee oikeesti.

Perille päästyä kulttuurishokkini senkun syveni.. vaikka nyt ei missään nimessä voi valittaa. Ei mistään. Päinvastoin onnellisuuttani en voi enkä halua peitellä sillä perillä odotti käsittämättömän ihana ja upea ja erityisen hyvällä maulla sisustettu iso talo, jonka pihalla uima-allas, mulla oma upea huone ja kylppäri sekä maisemat terassilta yli cape townin, table mountainin ja aina cape of good hopeen asti. Oooh...kyllä kelpaa. Kaikki tää luksus tosin toi pistävästi esiin oman ryysyläisyyteni ja reissussa rähjääntymiseni, joten hoidettavien asioiden listalle nousi ensimmäiseksi muodonmuutos. Mm. kampaaja, uusia vaatteita, jalkahoito ja kasvojen kuorinta teki aika hyvää.

Siinä meni parisen päivää Sepon ja Paten huolenpidossa, johon sisältyi siis shoppailua ja mm. erinomaisia viinejä ja huippuhyvää ruokaa, iltoja terassilla ja/tai hyvin valituissa ravintoloissa...

Liisakin pääsi Suomesta tänne päivää ennen jouluaattoa ja toi mukanaan ja viimeistään kaikki reseptit täydelliseen suomalaiseen jouluun! Jouluaaton viettoon tuli sitten vielä Sepon tuttu Leena poikansa ja siskon tyttönsä kanssa. Sinänsä hauskaa kun isännille kaikki muut oli tuntemattomia paitsi Seppo. Mutta oli aivan ihana joulu ja täydelliset suomalaiset jouluruuat aina rosollista lanttulaatikkoon, Fazerin suklaaseen ja joulutorttuihin. Ainoa mikä puuttui oli lumi. Ja muutenkin aatto ehkä hieman riistäytyi hyvällä tavalla käsistä kun meillä levyraati ja tanssit jatkui aina auringonnousuun asti...Voi onnea. Tuntui kotoisalta ja oon iloinen että ryysyläinen adoptoitiin juuri tämän pariskunnan luo jouluksi. Lissu ja Pate on ihania.

Joulun jälkeen oon jatkanut tätä huoltobreikkiä vaan shoppaamalla lisää, nukkumalla, loikoilemalla poolilla ja luksustelemalla kaikin puolin. Sain myös oman pikkuläppärin 24/7 nettiyhteydellä käyttöön, joten oon ihan nörttinä koko ajan. Tajusin myös että onneks en ottanu omaa läppäriä mukaan, sillä oisin missannut varmaan puolet kaikesta matkan fiiliksestä roikkumalla netissä, ajanhukkaa! Mutta anyway, Liisan kanssa käytiin myös Stellenboschissa ja Franschhoekissa ajelemassa ja maistelemassa viinejä. Täytyy myöntää että tähän vois jo tottua ja että nää viinialueet ja maisemat on miljoona kertaa kauniimpia kun edes kuvittelin. Absolutely amazing. Sitten oli meillä vielä vuosisadan tarjoiluilla varustellut grillibileet erään suomalaispariskunnan luona - vieraana vaan muita suomalaisia, ja yllätyksekseni mukana myös Ami Hasan perheineen. Mietin jotenki että millähän vitun todennäkösyydellä? Jotenki absurdia, mutta hauskaa.

Cape Townissa samaan aikaan on muutama muu reissussa aiemmin tapaamani tyyppi, joista ainoona oon vasta ehtinyt nähdä Belgialaista Anjaa, joka lähtiki sit seuraavana päivänä pois. Oli supernasta jälleennäkeminen ja iloa lisäs että likka oli hengissä, sillä Namibiassa oli niillä sattunu pahemman laatunen autokolari, jossa auto oli törmännyt vuoreen (vaihtoehtona jyrkänteeltä alas) ja sit pyörinyt ympäri useita kertoja. Niskatuen se oli saanu edellisenä päivänä pois. Hirvee ajatus ja koko juttu oli aika älytön - etenkin kun Namibiassa saa tosiaan odottaa seuraavaa ohikulkevaa autoa, = lue pelastajaa, sellaset 5 h. Taas saa itse olla kiitollinen että ei ole sattunut mitään pahaa, huolimatta jokseenkin hazardista matkustustavasta toisinaan. Knock on wood.

Uudenvuoden aaton vietän sitten noiden muiden tuttujen (ainakin espanjalainen Patricia ja Sofia UK:sta) kanssa ja muutan stadiin. 2 ekaa yötä joudun olemaan ihan hirveessä läävässä, nimeltään Sleep'n' go - enkä ihmettele miks...mut missään muualla ei tietty ollu tilaa ja tänne Somersetiin en baarista pääse yöllä millään. Siitä muutan toiseen paikkaan, Ashanti lodgeen, josta toivon löytäväni kenialaisten kuskiystävieni neuvojen perusteella ilmaisen kyydin takaisin oikeeseen Afrikkaan! Tuntuu hassulta että oon jotenkin tällasessa puolen välin pysäkissä, jossa kaikki on luksusta, asun kotioloissa, saan taas tehtyä länsimaiset ostokseni ja muun huollon ja ihan kun alottaisin taas uuden reissun Afrikkaan. Vielä puoli vuotta edessä! Onneksi, sillä en todellakaan olis valmis tulemaan kotiin vielä! Vaikka joulun aikana tulikin ikävöityä taas perhettä ja ystäviä sekä lumista postikorttimaisemaa eri malliin. Vannoin pyhästi että ensi joulun olen Inarissa!

Mutta sitä ennenhän tässä varmaan tapahtuu vielä kaikenlaista, joten palataan asiaan. Valtavan onnekasta uutta vuotta kaikille!

7 days Northern Namibia

Taa viikko oli taasen niin tapahtumarikas etta pitaa ihan pikakelauksella kirjottaa. Ihan kiva oli lahtea organisoitulle tourneelle kerrankin, kun joku hoitaa kaiken sun puolesta ja senkun meet mukana, kaikki tulee valmiina. Kunhan oman teltan pystyttaa niin se on siina. Viikon aikana istuttiin kylla autossa melkonen tuntimaara, silla niin kuin sanottu, maa on valtavan kokonen, paljon nahtavaa ja joka yo nukuttiin eri paikassa. Aamuisin heratys klo 6 ja matkaan 7.30.
Oltiin onnekkaita etta meidan ryhmassa oli vaan 5 ihmista. Mina, Fille, yks sveitsilainen tytto ja pari saksalaista naista. Auto oli iso, hyva ja tehokkaasti varusteltu. Saatiin jokainen oma penkkirivi ja nain ollen ikkunapaikat kaikilla. Eika ollu pakko jutella, hah. Tulee mietiskeltya aika paljon.

Ensimmainen stoppi, lukuunottamatta kaupunkeja, joissa taydennettiin ruoka- juomavarastoja yms. oli jossain puskissa jossa toimii Africat foundation. Ne pelastaa ja ottaa hoteisiinsa vahingoittuneita, vangittuja tai poikasena loytyneita gepardeja ja leopardeja ja yrittaa sopeuttaa niita takasin luontoon tai jos se on mahdotonta, antaa niille tietyn maaran elintilaa puistosta. Oli ihan supermielenkiintoista ja ekana mentiin ruokkimaan leopardia nimelta Wahu, joka oli kylla vahan laski ja laiska kun se saa liikaa ruokaa turistien takia. Mutta sita ei voi koskaan paastaa vapaaksi erinaisten syiden takia. Mut oli hienoa tarkastella sita sellasesta piilokopista ihan lahietaisyydelta. Seuraavaksi sitten etsittiin poheikosta kolmen gepardin jengi ja siina nekin lopulta loikoili aivan auton vieressa. Kukaan meista ei myoskaan tajunnut etukateen etta siella jo nahtais kaikki muitakin elaimia, joten yllari oli suuri kun kirahveja oli valtoimenaan ja kaikkee muutakin aina dik dikeista villisikoihin. Paivan suurin yllatys oli kuitenkin gay kirahvit lammittelemassa toisiaan. Sita seurattiin ja naurettiin aika pitkaan. Oli kaikinpuolin opettavaista ja mukavaa ja leirinta-alue nakoala vessoineen ja suihkuineen aivan ihana. Ryhmassakaan ei valittamista, erikoisia persoonia jokainen, mutta tultiin juttuun hyvin. Mita ny Fillen kanssa ollaan kun vanha aviopari, sillehan muut nauro. :) Meidan opas Elias ja kokki Paulus osasivat myos hommansa.

Seuraavana paivana kohti Etoshan luonnonpuistoa ja eka game drive iltapaivalla! Etosha on kuuluisa sen waterholeista, joille yleensa kun menee niin nakee kaikki mahdolliset elukat juomassa. Nyt kun on sadekausi (vaikka ei juurikaan sada) niin eihan siella kukaan juo. Aika hiljasta. Jokunen impala ja villisika. MUTTA meidan ryhma tuntu olevan koko Etoshan onnekkain silla iltapaivan saldo kaikesta huolimatta: elefantti, kirahveja, kolme leijonaa syomassa seepraa ja musta sarvikuono - harvinaisuus! Seuraavan paivan game drivella lisaa leijonia, elefantti, LEOPARDI ja GEPARDEJA. Suuria harvinaisuuksia nahda. Ja meidan opas jopa sano etta ei oo nahny kahteen vuoteen siella gepardeja ja leopardin nakee joku pari kertaa vuodessa. Moni ryhma ei myoskaan nahnyt yhtaan elefanttia. Huono vuodenaika yleisesti ottaen. Mutta nahtiin kuitenkin kaikki mita haluttiin!

En enaa edes muista missa jarjestyksessa mitakin tapahtu, mutta Etoshan jalkeen kaytiin Twyfelfontainilla katsomassa 2000-6000 vuotta vanhoja luolakaiverruksia ja Brandberg mountainilla luolamaalauksia. Kauniita vuoristomaisemia ja pikku patikointia.

Sitten vuorossa Himba heimon kyla, joka oli tosi mielenkiintoinen reissu vaikka tuntuuhan se vahan oudolta menna sinne pallistelemaan ja ottamaan kuvia. Mutta toisaalta sitten kun niiden kanssa istuu alas ja tulkin valityksella juttelee niin vaivautunut tunnelma katoo aika nopeesti. Taas oppi paljon niin erilaisesta maailmasta, joka ei juurikaan ole muuttunut Himbojen osalta satoihin ellei tuhansiin vuosiin. Tai siis niiden himbojen, jotka haluaa elaa perinteisella tavalla kulttuuria yllapitaen. Himba heimon naiset on ehka Afrikan kuvatuimpia, silla ne on aina tissit paljaana, niilla on upeita koruja ja ne sivelee okraa koko vartaloon ja hiuksiin ja se varjaa ne punaiseksi. Taaskin suosittelen googlaamaan, niin paasette kuvallisesti osaksi naista mun kokemuksista! SILLA juurikin kun siella Himba kylassa mietin etta miten upeita kuvia ma heista sain kaikkine yksityiskohtineen ja kasvokuvineen niin palatessa leirinta-aluelle huomasin etta mun muistikortilla on n. 60 viimisinta kuvaa ja kaikki sita ennen kadonnut. Meinasin saada halvauksen ja itkupotkuraivarit. Sinne meni mun kaikki Botswanan kuvat, Swakopmund, sossusvlei, leopardit ja muut elukat seka puolet Himba kuvista. Toivon todella etta joku bittinero saa ne sielta kaivettua. Vapaaehtoiset voi ilmottautua, silla muistikortti on Fillen matkassa Suomeen.

Himbojen jalkeen ajeltiin viela Skeleton coastille ja kohti Cape crossin hyljeyhdyskuntaa, joka kylla oli taasen yksi elamani ihmeellisista nakymista. Cape crossissa on n. 80-100 000 hyljetta ja niiden rohkiminen ja metelointi kuuluu kauas ja haju on sanoinkuvaamattoman kauhea. Surulliseksi sen tekee fakta etta haju tulee ilmeisesti lahinna kuolleista hylkeista. Ja kuolemaa siella naki. Poikasista kuolee noin 30 % ja onkin ihan hirveeta nahda kun pikku hylje kirjaimellisesti vetaa viimisen hengenvetonsa. Pikku raukat vikisee ja katsoo sua nappisilmillaan eika mitaan voi tehda. Itkuhan siina vahan paasi. Niita on niin monta, valtava maara hylkeita! Ja sitten naita kuolleita, eri matanemisvaiheessa. Puuh. Hajun takia siella ei liian kauaa pysty olemaan.

Viiminen ryhmamatkan ilta vietettiin sitten taas Swakopmundissa, jossa porukalle tequila maistu ja ilo oli ylimmillaan. Mitapa siita sen enempaa. Paluu Windhoekiin, jossa taas joutu puolivakisin viettamaan kolme yota. Fillen kanssa kumpikaan meista ei oikein diggaa tasta paikasta. Liian saksalaista ja liian ns. vaarallista, taalla lahinna kokottaa lodgessa uima-altaan aarella aikaa tappaen. Valilla kai shoppailemassa kaupungilla. Tai noh, kaytiinhan me tietty yokerhossa viela ja se olikin yllattavan kiva. Yritettiin myos buukata ittemme Township turneelle viela Kataturan lahioon, missa asuu kaytannossa kaikki WIndhoekin mustat. Sinne ne apartheidin aikaan tuupattiin ja alue vaan laajenee koko ajan. Ois ollu mielenkiintoista nahda sita oikeeta elamaa ja kulttuuria, mutta perkele ne oppaat tai koko firma ei vastannu puhelimeen. Etta se siita sitten. Fille lahti eilen ja sehan veti mielen taas vahan surkeaksi. Mulle naa jaahyvaiset on tosi vaikeita nykyaan. :( Ja oli kylla kiva kun Fille oli taalla, sai heittaa lappaa suomeksi ja jakaa ajatukset. Tosin Fille oli sita mielta etta oisin tarvinu jonkun tyton tanne, mutta ruotsalainen Robert hoiti sitten sen puolen, haha. Se jakso olla kiinnostunu mun tyttojutuista. Niin ja etenkin tassa maassa reissaaminen ois ollut oikeestaan mahdotonta tai superkallista yksin. Nytkin jo meni joku triplabudjetti. Mutta sita nyt ei kannata jaada itkemaan.

Kohta mulla lahtee bussi Cape towniin. Matka on pitka. Tuntuu ihan oudolta. Seuraava puoli vuotta on nimittain aika auki. Paljon lupauksia, mutta ei kuitenkaan mitaan pakollista. Ei aikatauluja. Saa nahda.

Pikku Saksasta hiekkadyyneille

Mistahan tassa taas alottas kun aika paljon on 3 viikkoon mahtunut. Edellinen tarina paattyi Swakopmundiin, joka tosiaan oli taysin surrealistinen paikka. Toiseen suuntaan kun katsoo nakee hiekkadyynit ja autiomaan, toisessa suunnassa kylma Atlantti aaltoineen. Valkosia on enemman kun mustia, katujen nimet, kaupat, ravintolat, kaikki on saksaksi ja tarjoilijat puhuu sulle saksaa. Kaikki on siistia, lansimaista...Aika kauheeta itseasiassa, vaikka kaupunki sinansa oli ihan symppis. Swakopmundissa hulahti nelisen paivaa etta heilahti, kun tavattiin tosiaan kaikki mun kenialaiset tutut ja viela Fillen tapaamisen alkuhuumassa jatkettiin hauskanpitoa kaikki kimpassa. Porukkaan loytyi viela meidan lodgesta huippukiva ruotsalainen jaba nimelta Robert. Ainut varsinainen aktiviteetti mita tehtiin oli quad biking mika oli aivan sairaan kivaa! Oli usvanen ja vahan viilee paiva ja lahettiin tunniksi sinne aavikolle ajeleen monkijoilla siis. Tuntu aivan epatodelliselta kun dyyneja on silmankantamattomiin ja niita lasket monkkarilla ylos ja alas. Huippuhienoa!

Swakopmundista vuokrattiin sit kolmisteen, Fille, Robert ja mina, jarjettoman iso neliveto auto luksus camping varusteilla, jotta paastiin retkelle Sossusvlein hiekkadyyneille. Oli teltat, poyta, tuolit, kylmalaukku ja keittio varusteet aina poytaliinasta lahtien. Ois melkein pitanyt tajuta vuokrata auto jo aiemmin ja tehda koko Namibia tournee omalla autolla. Taa maa on nimittain tehty camping ihmisille ja maastoautoille, tai toisinpain oikeestaan...

Swakopmundista kun ajaa ulos niin on valittomasti aavikolla. Uskomattoman nakoista. 30 km paassa toinen kaupunki nimelta Walvis Bay, jonka vieressa oli ensimmainen kuuluisa dyyni nro 7, jolle jengi kiipee ja sand boardaa alas. Siina syotiin lounasta ja ihmeteltiin. Sitten sellanen 5 h ajomatka Sossusvleihin halki aavikon ja vuorien. Hyva jos 2 autoo tulee vastaan silla matkalla. Autiomaata vaan silman kantamattomiaan. Namibiassa todella tulee valilla tunne etta on yksin maailmassa, tai kuussa. Leiriydyttiin national parkin rajalle ja juuri ehdittiin nakemaan auringonlasku lahimmalla dyynilla. Ja tahtitaivas leirinta-alueella oli kirkkaampi kuin koskaan. Vau.

Suraavana paivana sitten varsinainen aavikkoseikkailu, jota ei oikein sanoin voi kuvailla. Jos joku on joskus nahnyt Namibiasta kuvia, niin ei ole voinut valttya nailta. Sossusvleissa on myos kuvattu elokuvia ja jopa Spice girlsien joku musavideo, hehe. Uskomatonta myos etta vaikka siella on muitakin turisteja niin silti ketaan ei oikeastaan nae missaan. Koko ajan oot yksin. Tiella joka johtaa dyyneille on antilooppeja, oryxeja, villisikoja, strutseja...dyyneilla ei ketaan, ei mitaan elamaa. Aurinko paahtaa, taivas on pilveton ja hiekassa tarpominen on aika raskasta - etenkin ylospain. Mutta kaikki sen ja pikku auringonpolttaman arvosta. Muutamien kilometrien patikoimisen takana loytyy Dead vlei ja Hidden vlei, joiden nakeminen nousi kylla mun Afrikka high lightiksi. En oo ikina nahnyt mitaan niin jotenkin epatodellista ja vaikuttavaa. Niin kaunista, niin hiljasta, niin dramaattista. Kuin kuussa, tai jossain Bruno Maximuksen maalauksessa. Surrealistista, outoa. Miten aurinko valaisee niita dyyneja eriaikaan paivasta, huh huh. Pyorittiin dyyneilla koko paiva ja auringonlasku katsottiin dune 45:lla. Kannattaa googlettaa...jos kiinnostaa. Seuraavana aamuna herattiin myos klo 4.30 ja kaasutettiin ensimmaisten joukossa samaiselle dyynille katsomaan auringonnousua, joka oli mun mielesta viela 100 x parempi. Hienointa ikina.

Palattiin Sossusvleista hiljalleen takas Swakopmundiin, jossa yksi yo. Seuraavana paivana paikallisbussi takas Windhoekiin, silla seuraavana aamuna alotettiin sitten 7 day northern tour.

Voi onnea ja epaonnea

Heti aamusta aloin tapinassa oottelemaan Fillea. Koneen piti laskeutua nimittain 7.30 tai jotain. Ihan hermona kun jatkaa ei nakynyt ees puoleen paivaan mennessa. Rebecca sit pakotti lounaalle kaupungille ja pian sielta paluun jalkeen Fille sit tulikin! Jipii miten kivaa kun sai hyvan suomalaisen ystavan seuraks. Mulla on suu kayny niin etta vaahtoo tulee. Kun paasee kertomaan KAIKEN livena jollekin ja muutenkin. Pari paivaa Windhoekissa meniki sit aikalailla drinkin aaressa kuulumisia vaihdellen. Ehka vahan turhankin huoletta sit kolmisteen kuitenkin liikuttiin kaupungilla pimean tullen kun ei vaan mee jakeluun etta vaarat vaanii. Ongelmahan Windhoekissa on siis se etta kadut on taysin autioita pimeen tullen, joten siella tietty voi tapahtuu mita vaan. Mutta ei meilla tietty ollu mitaan mukana, pari ropoo kaljaan ja that's it.

Mutta tassa toissa iltana sitten haluttiin lahtee Fillen kanssa syomaan seepraa ja otettiin taksi. Koska kateiset vahissa piti pysahtya pankkiautomaatille. Oli viela valosaa vaikka illan puolella ja oltiin ihan Windhoekin paakadulla. Taksi pysahty automaatin eteen ja Fille meni nostaan rahaa. Sit ihan out of the blue meidan eteen tuli toinen auto, josta kolme jatkaa ulos ja siihen automaatille haslaamaan. Kuski tajus heti ja mina heti peraan etta nyt on kusiset paikat. Kuski juoksi ulos, ma yritin kans mut kuski ei paastany. Kuski palaskin sit nopeesti takas ku jatkat naytti asetta. Ihan hirvee tilanne vaan seurata mita tapahtuu Fillelle eika voi tehda mitaan! Ja ma katon kun Fille seisoo aivan coolina siina automaatilla ja naa kolme ymparilla ja mietin etta eiks se tajuu vai mita se meinaa tehda! Kuski nous sit kuitenkin autosta ja soitti erittain aanekkaasti kytille ja ne jatkat kaasutti aika nopeesti veke. Fille tuli takas ja silla oli oma kortti ja rahat tallella ja kerto mita siina oli tapahtunu. No hirvee hardelli kun ne muka yrittaa auttaa ja toinen urkkii PIN-koodia ja toinen yrittaa ottaa korttia ja minkas teet ku jatkilla on ase. Kaikki kavi niin nopeesti etta mietittiin vaan etta mita tapahtu kun mitaan ei kuitenkaan havinnyt! Pelastiko se kuski tilanteen vai hah? MIks ne lahti meneen ennen ku sai rahat tai kortin? No illallinen meni hieman apeissa tunnelmissa ja mietittiin edelleen etta sattuko siina jotain mita me ei vaan tajuttu. No yllari, kun palattiin majapaikoille niin nettipankista naky etta tili tyhjennetty taysin. Ne perkele kopioi sen kortin!!! No siinahan lopulta sitten tuli poliisit kylaan ja taksikuski oli jo kyttiksella koska onneks oli ottanu kaikki rekisterikilvet ja muut tiedot ylos ja annettiin tuntomerkkeja ja lausuntoa. Todennakosesti ne saadaan onneks kiinni, koska automaateilla on kamerat ja auto on tiedossa.

Ei tas onneks rahallisesti ihan pulassa olla vaikka 600 e katos, mutta vituttaahan se. Ja jai tietty hieman paskan maku ja pelko persiiseen. Nyt vahditaan rahannostoa vahan erimalliin ja isan antama personal alarm on jatkuvassa latingissa. Kuultiin etta tata samaa tapahtuu paljon ja etenkin loppukuusta kun jengille maksetaan palkkoja. Etta huono maiha kaiken kaikkiaan.

Nyt ollaan rannikolla Swakopmundissa ja mietitaan seuraavaa siirtoa. Taa on viela enemman saksa kun Windhoek, mutta astetta sympaattisempi. Atlantin ja aavikon valissa on jopa vahan vilpakka, joten kulttuurishokki vaan jatkuu. Mutta taytyy sanoa etta taalla tuli ekaa kertaa joulunen tunnelma. Kun on joululauluja, valoja, kuuset, kylma ja saksalainen tunnelma.

Koska Namibiassa on julkisilla mahdoton kulkea, jos haluaa mitaan nahda niin buukattiin ittemme 7 paivan pohjois-Namibia kierrokselle. Siina on sit Himba heimot, Etoshan safari, luolamaalaukset, Skeleton coast, miljoonat hylkeet ja kaikki kiinnostava samassa paketissa! Viela pitas miettia mika retki ja miten nahdaan sossusvlein hiekkadyynit, mutta kohtapa tapaan taas kenialaiset kuskiystavani, joten ehkapa apu loytyy sielta! Uuteen nousuun, ei anneta aseellisen ryoston pilata tunnelmaa lopullisesti.

Bushmannien jalanjaljilla kohti Namibiaa

Maunista loysin matkaseuraksi kohti Namibiaa australialaisen Rebeccan. Kiva niin silla matka on\oli melkosen pitka ja siita osan joutu liftata koska yleista liikennetta ei ole. Tehtiin pikku virhe kun otettiin iltapaivabussi kohti Ghanzia, jossa piti viettaa yksi yo syvalla puskissa San Bushmannien hoodeilla. Saavuttiin siis kaupunkiin reippaasti myohassa pimean aikaan ja meita odottava kuski oli jo vahan hermona kun leirissa meita odotetaan. Paikka nimelta Trail blazers (www.ghanzitrailblazers.com) on nimittain bushmannien uniikkia ikiaikaista kulttuuria yllapitava camp site ja siella oli alkamassa niiden tanssiesitys. Aluks me ei tajuttu etta samalla kyydilla piti nimittain hakea ne tanssijat. Ihmeteltiin vaan kun ajettiin sinne puskiin ja aina valilla pysahdyttiin ja jostain pimeasta avolavalle ilmesty alkuasukas. Saikahdin aivan saatanasti kun yks niista alkuasukas mummoista juoksi pimeassa kiljuen kohti ja heti peraan aijat nuiji jotain kuoliaaksi. Se oli kaarme ja ei kuulemma myrkyllinen. No eipa...reaktiosta paatellen. Jokseenki jannittava tunnelma kaiken kaikkiaan. En tarkkaan muista ja tieda mita bantu kielta ne puhuu mutta jokatapauksessa kieli on hauskimman kuuloista ikina. Se on ns. clicking language, jota luultavasti on mahdotonta opetella niiden klikkausten ja naksutusten takia. Ihan kasittamattoman kuulosta. Toimiskohan taa linkki, ite en ees nahny... http://www.youtube.com/watch?v=c246fZ-7z1w

Noh, tanssijat saatiin kerattya kyytiin ja heti leiriin paastya alkokin show siina nuotion ymparilla, muut turistit jo venaamassa. Naiset laulo ja taputti ja aijat esitti kaikki traditionaaliset metsastys, kosinta, juhla yms. tanssit. Hienoa ja uniikkia. Yo nukuttiin sellasessa perinteisessa bushmannien heina\savimajassa.

Aamulla lahdettiin sit liftaamaan rajalle. Saatiinki hyva kyyti hyvalla nelivedolla ja samassa autossa oli namibialainen Dave joka oli kanssa matkalla Windhoekiin. Helppohan se on sit vaan seurata lokaalia, joka saataa kyydit ja kaiken muunkin. Ei tarvinnu ku menna perassa. Rajalta saatiin kyyti ison rekan nupissa. Muuten superluksusta mut hidasta kun mika. Snadisti kuumotti kun vahan ennen Windhoekia jatkat sit ilmotti etta tulossa on police check ja meidat pitaa piilottaa, koska siella rekassa ei saa olla matkustajia. Rinkat jemmattiin jonnekin taakse ja meidat vuorattiin pikkulaukuilla, verhoilla ja rotseilla nakymattomiin. No police check olikin sit ihan piece of cake verrattuna muihin maihin ja ei ne kyselly juuri mitaan, joten ihmissalakuljetus onnistui hyvin.

Kun paastiin Windhoekiin niin koin toistaseks suurimman kulttuurishokin Afrikassa. Taahan on pikku Saksa! Kaikki ne luksuskampat, siistit kadut, nelivedot ja suurin osa jengista on valkosia! Kauppoja, ostoskeskuksia, KFC, italialaiset ja ties mitka ravintolat, katujen nimet ja kaikki saksaksi! WTF??? Kylla ma tiesin etta kolonialismin aikaisia vaikutteita on, mutta en tajunnu etta nain paljon! Huh huh. Hauskin jaanne tosin niista ajoista on Herero naisten asut, eli mustia daameja, jotka pukeutuu sellasiin viktoriaanisiin mekkoihin. Himmeeta fyllinkia, vareja ja hassut hatut. Niita naki jo paljon Botswanasta tullessa matkalla. Mutta tosiaan, vahan liian valkosta taalla on mun makuun ja karu totuus tietty paljastuu niista tosiasioista etta mustat on apartheidin aikaan jo jaettu omiin kaupunginosiinsa ja siella sitten on slummia ja aarimmaista koyhyytta. Se ei vaan nay Windhoekin keskusta katukuvassa millaan tavalla.

Toinen homma mika ahdisti jo alkuunsa oli Backpackersin kaikki kieltokyltit. Mita kaikkea ei saa tehda. Ja se mista eniten oltiin Rebeccan kanssa paskana, oli etta ne kaytannossa kielsi lahtemasta kaupungille laukun kanssa. Eli ei mitaan mukaan, koska mita suurimmalla todennakoisyydella laukku pollitaan. Pikkusen rahaa vaan rintsikoihin ja siinapa se. Eli heti tuli sellanen tunnelma etta joka paikassa on vaarallista ja mitaan ei saa tehda. Oon nyt ollu Afrikassa 4,5 kk ja oon itekseni miettinyt etta janna kun mikaan ei pelota enaa ja on sellanen olo etta voi menna mihin vaan. Kunhan nyt pitaa tietenkin maalaisjarjen paassa ja tiettya varovaisuutta noudattaen. Mutta nyt sitten pelkoa lietsottiin oikein urakalla. Kaikki arvokas pitaa olla huoneen kassakaapissa jne, mihinkaan ei saa liikkua illalla ilman taksia, kaikki on aitojen ja lukkojen takana jne. Tiesin etta Etela-Afrikassa on tallasta mutta etta Namibiassa! Buhuu. Pelko on aarimmaisen epamiellyttava tunne ja mua alko tosissaan nyppimaan kun sellanen edes hiipii mieleen. Perkeleen apartheid, sairas maailma. Olin siina uskossa etta Windhoek on suht turvallinen, mutta totuus on ihan toinen ja senhan saimmekin myohemmin Fillen kanssa karvaasti kokea...To be continued.

Botswana and the Kenyan driver mafia

No siinahan kavi lopulta niin etta Vic Fallseilta Zimbabwesta sain lopulta kyydin Botswanaan Kasaneen. Eli kenialaiset Robert ja Martin otti mut niiden overlander rekkaan, jossa mukavasti istuin etupenkilla. Olihan ne niiden maksavat 32 asiakasta hieman ihmeissaan etta mika meininki, mutta eipa me siita valiteta. Eika niiden huolenpito siihen tietenkaan loppunut. Kun paastiin Kasaneen niin sain niilta teltan ja koska kaikki luuli etta kuulun siihen ryhmaan niin eihan mun tarvinu maksaa mitaan siita yosta. Toivat mulle viela salaa sen ryhman kokkaamaa illallistakin. Tyypit on vaan niin reiluja etten paase yli. Naiden kenialaisten ryhma oli jatkamassa seuraavana paivana Mauniin mutta koska ne ei voinu ottaa mua enaa seuraavalle etapille kyytiin (ettei muut hermostu) niin nehan diilas mut toiseen rekkaan seuraavalle paivalle. Vic Fallseilla tapaamani kenialainen James huolehti vuorostaan. Naa rekat siis vetaa suurinpiirtein samoja reitteja, vahan eri aikatauluilla. Sain siis taas teltan ja ilmasen yon, aamupalaa ja huolenpitoo seka kyydin aina Mauniin asti. Mikas siina istuessa ilmastoidussa rekan nupissa 8h. Eika kenialaisten kuskien tarina lopu viela laheskaan tahan, mutta palaan siihen tuonnempana.

Illalla Kasanessa camping alueen baarissa sain ensimmaisen Botswanalaisen ystavan. Sellanen amerikkalaisen jalkapalloilijan nakonen ja kokonen Mandla, joka sitten sitten otti mut hoitoonsa seuraavaksi paivaksi. Mika oli superhyva homma koska muuten oisin tylsistyny kuoliaaksi. Leirintalue ei ollu mitenkaan erikoinen enka ollu ajatellu menna Choben national parkiin koska safarit siella niin kalliita, joten oisin vaan tappanut aikaa epamukavilla tuoleilla ja pienessa uima-altaassa. MUTTA MUTTA kuinka ollakaan niin Mandlahan tarjoutui viemaan mut Chobeen ilmaiseksi. Pakattiin vahan evasta ja kaljaa mukaan ja sitten matkaan! Voiko ihminen tuntea itseaan enemman onnekkaaksi ku mina!

Huolimatta siita etta Chobessa on about maailman suurimmat elefanttipopulaatiot, en nahnyt ainuttakaan. Ei oo paras vuodenaika, silla joko on niin kuuma etta elikot pakenee puskiin tai sitten sataa, jolloin niiden ei tarvitse tulla joelle tai muille vesipaikoille vilvottelemaan tai juomaan. Mutta nahtiin pari leijonaa, hippoja, krokoja ja impaloita yms. perussettia. Mutta hieno puisto, hyva auto, seura ja evaat! Happy days. Tan reissun jalkeen Mandla viela vei mut kaikkiin Kasanen hienoimpiin lodgeihin drinksuille ja pyoritti muutenkin ympari stadia. Ja mainittakoon etta oli taydellinen herrasmies. Vasta yolla tuli tekstiviesti peraan etta Luv u so much. Mutta aamullahan ma jo lahdin Jamesin kyydissa kohti Maunia etta ei tarvinu mitaan tilanteita kohdata.

Maunissa mun oli tarkotus menna samaan paikkaan kun Robertin ja Martinin ryhma, koska ne kovasti pyysi ja lupasivat taas lainata telttaa, mutta jostain syysta yhtakkia tuli sellanen perussuomalainen fiilis etta en halua enaa olla riesana ja etta ovat auttaneet tarpeeksi...siispa paatin menna eri backbackersiin, josta sain oman huoneen suht halvalla. No sinansa hyva paatos koska paikka on aivan mahtava ja mukava ja sain ihka oman huoneen pitkasta aikaa...Tosin hapesin silmat paastani kun menin seuraavana paivana moikkaamaan Robertia sinne niiden Hotelliin. Ne oli jo pystyttanyt mulle teltan valmiiksi, odottaneet mua siella ja Robert oli puhunut koko kompleksin omistajalle niin etta oisin saanut olla siella ilmaseksi, breakfast included, ja kun ne lahtee pois paivaa aikasemmin niin oisin saanu Robertin huoneen vikaksi yoksi. Ja ma mokasin sen jutun!!! Tunsin oloni aika idiootiksi, ku en luottanut etta pojat taas hoitaa ja diilaa hyvaa hyvyyttaan. Ku ei aina osaa ottaa apua vastaan... Myohemmin sain sille omistajallekin selitella etta miks mua ei nakyny.

Maun on mahtava paikka ja Botswana muutenkin rokkaa. Koko ajan menee lansimaalaisemmaksi, kaupoista saa mita vaan! Ihmisilla on hienoja autoja, hommat toimii, ihmiset on staileja ja huippuystavallisia. Taalla myos asuu todella paljon valkosia, joista moneen olen tutustunut majapaikan baarissa. Ne tappaa mut tosin viinalla pian. Heti ku istuu alas niin on joku tequila, jekku tai vastaava edessa! Argh. Ma tarviin jonkun detox kuurin pian. Mut mahtavia persoonia taalla ja saa nauraa ittensa kipeeks.

Maun on siis okavango deltan kupeessa, johon paasy on ollu mun unelma siita asti kun nain Planet earth dokkarin sielta. Olin siis superonnessani kun paasin tanne ja buukkasin itteni paivaretkelle deltalle. Oisin halunnu yopya siella, mutta kukaan muu ei ollu menossa ja retkille on minimi 2 henkee. Snadisti jannitti etta miten sita parjaa 8 h Afrikan auringossa. Ensin moottoriveneella tunti, jonka jalkeen lokaalit bushmanit otti vastaan ja vaihdettiin pieneen mokoro kanoottiin, jota ne lykkii seipaalla eteenpain, seisten! Kasittamaton tasapaino. Matka oli ihan huikee, siella suistoalueen kaislikossa. Tunti sita ja paastiin saarelle, jossa normaalisti voi kohdata satoja elefantteja, leijonia ja ties mita, mutta kuten sanottu, mun ajotus vuodenajan suhteen surkea ja elikoita ei juurikaan nakynyt. Sen sijaan patikoitiin 4 fucking tuntia siina jarkyttavassa paahteessa. Viimeinen tunti oli aika helvettia ja oisin kuollu jos oisin kehdannut. Vesi lopussa ja tuntu ettei jaksa enaa askeltakaan. Jollain sisulla sita paasi kuitenkin takasin kanootille. Voi luoja, sellasta kuumuutta en oo ikina kokenut. Hattu, aurinkolasit, huivit ja pullollinen aurinkorasvaa ja silti sai ittensa melkosen punaseks. Sama matka sitten takas ja moottoriveneella niin lujaa ku ikina paasi silla ukkosmyrsky oli saavuttamassa. Joka puolella jyrisi ja salamoi ja paastiin takas 2 minuuttia ennen myrskya. Taydellinen ajoitus.

Seuraavan paivana tutustuin vahan stadiin ja yritin etsia itselleni ryhmaa, jotta paasisin scenic flightille Okavangon ylle. Naytti jo toivottamalta kunnes kappas vaan, tormasin taas Robertiin ja Martiniin ja niiden ryhmasta joku oli perunut paikkansa ja minahan sain sen! Jippii, kuinka onnekas voi ihminen taas olla. Tunnin lento olikin sit aivan huikea. Ylhaalta kasin nakee kuinka jarjettoman kokonen Okavango on ja nahtiin laumoittain elefantteja, buffaloita, kirahveja..tuntu jotenkin ihan epatodelliselta - etta siella ne vaan on ja elaa. Niiden valtakunta. Naihin elikoihin en kyl kyllasty ikina.

Joka maassahan pitaa kayda paikallisessa yokerhossa ja taas uuden paikallisen ystavani Kabelon ja Martinin kanssa kaytiin sitte huolella ulkona. Jarkyttavassa kankkusessa tana aamuna raahauduin aamupalalle ja mita sain: 3 tequilaa ja hampurilaisen. Tarviiko enempaa selitella, maailmanlopun meininki. Huomenna jatkan kohti Namibiaa, tosin yks yo viela Botswanan puolella. Tuskin maltan odottaa Fillen tuloa jallupullon kanssa. Kuolen.

Niin joo ja hauskaa on, etta Martinin ja Robertin ryhma on taas Svakopmundissa Namibiassa samaan aikaan. Haha! Niiden ryhma on varmaan tosi mielissaan nahdessaan mut taas. Ne on kuulemma kysellyt ja ihmetellyt ja arponut etta kumman tyttoystava ma oon ja mista ma tupsahdan joka paikkaan..iloinen jalleennakeminen edessa siis.

The smoke that thunders

Rajanylitys Sambiasta Zimbabween ja tarkemmin sanottuna Victoria Fallseille ei vois olla helpompi ja upeampi. Varmaan yks maailman nayttavimmista rajoista. Sambian ja Zimbabwen raja-asemia yhdistaa nimittain yli 100 metrin korkeudessa oleva silta, josta on huikeat nakymat putouksille. No man's landin sillalta tehdaan myos benji hyppyja, jota ma nosso en kuitenkaan uskaltanut tehda... Jokatapauksessa raja ylitettiin kavelemalla ja Victoria Fallsin kaupunki on ihan kivenheiton paassa putouksilta ja rajalta.

Ja kun tultiin kaupungin lapi lodgeen niin voin kertoo etta ei kylla tuntunut Afrikalta, silla taa kaupunkihan on nimenomaan rakennettu turisteille ja sen kylla huomaa. Ihan kun ois viikon etelanlomalla. Noh, tavallaan ihan kiva nainkin valilla. Majapaikka on kiva ja varsin eloisa. Iltasin tupaten taynna jengia, paikallisia ja turisteja. Lokaalit on superystavallisia ja kivoja, mutta taallakin riesaks asti ois afrikkalaista poikaystavaa tarjolla.

Patrician kanssa kaytiin kattoon putoukset taltakin puolelta ja nyt tuli vastinetta rahallekin. Sambian puolelta katsottuna ne oli yks vitsi mutta taalta vasta hahmotti kuinka massiiviset ne todella on. Vaikka on kuiva kausi ja vesi ei virtaa edes puolella teholla niiin kastuttiin kylla siita vesisumusta ja parskeista. Ilma oli kostee, trooppinen ja kuuma ja jyrina aanekas. Huikeen nakosta!

Halusin nahda taalla jotain muutakin kun tan turistikylan niin tapasin yhen lokaalin rafting guiden Wusan, jonka kanssa sovin etta lahen sen kotikylille kaymaan jonkun tunnin ajomatkan paahan. Kun sovittu aamu koitti niin Wusahan tuli kolmen kaverin kanssa hakemaan. Heitettiin Patricia rajalle kun se lahti takasin Sambiaan ja sit ma lahdin poikien kanssa matkaan. Pikkusen siepo heti alkuunsa kun ensimmaisena mentiin ostamaan niille lasteittain Chibukua, eli paikallista maissikotikaljaa, jota ne alko sitten imuttaan heti aamusta. Niillahan oli nopeesti ilonen tunnelma enka ma jaksanu kauheen kauaa murjottaa, niin loppujen lopuks reissu oli ihan kiva. Vierailin kylakoulussa, klinikalla ja Wusan mummon ja papan luona jotka teki mulle lounasta. Hengattiin paikallisessa baarissa - tietysti - hetki ja ajeltiin takasin. Kaytiin viela Sambezi joella uimassa (kivenheiton paassa krokotiileista!!!) ja ajelemassa muutenkin ympariinsa. Palatessa jabat olikin sit jo ihan naamat, hyva ajotus tulla takas. Mut ihan ok retki, tulipahan nahtya muutakin.

Samaisena iltana yllatys oli suuri kun tormasin lodgessa taas samaiseen kenialaiseen overlander driver Robertiin, jonka tapasin eka siis Keniassa, sit Sambiassa ja nyt taalla. Ja taas voin vaan hehkuttaa kuinka ne on kivoja ja kuinka mulla kavi maiha. Taa porukka nimittain menee tasmalleen samaa reittia ja on samaan aikaan Botswanassa - tai siis ei mua muuten kiinnosta mutta naa lainaa mulle niiden telttaa ja jeesaa muutenkin, silla Botswana on superkallis ja ilman telttaa pelkasin etta joudun maksaan itteni kipeeks majotuksista. Jos leirintaalueilla ei oo lainata telttaa..ja aina ei oo. Mut siis taas yksi huoli vahemman.

Joka maassahan pitaa perinteisesti kayda baarissa ja lahinki Robertin kanssa kylille. Tulihan siita paa kipeeks, mutta kylla kannatti silla nain sen sortin tanssi shown siella baarissa etta HUH HUH. Kolme mimmia ja kolme jabaa pyoritti persetta taas siihen malliin etta ei voi kun ihailla naitten geeneja ton tanssin ja rytmin suhteen. Ja kropan tietty. Uskomattomia. Hitto kun saiskin tanne videopatkaa laitettua... En ois myoskaan odottanut nakevani Zimbabwessa drag showta, jonka tahtena musta jamppa vetaa Celine Dionin My heart will go on. Vaikka mies naisen vaatteissa ei enaa oo juttuna uus eika varsinkaan aina hauska niin taa kyl nauratti.

Mun Zimbabwe jaa valitettavasti vahan lyhyeks kun taalla ei oo oikein public transporttia kun isojen kaupunkien valilla, enka siihen suuntaan kerkia ja rajallekin mun pitaa liftata. Tai jotain kimppakyyteja tuolta risteyksesta kai menee. Eli huomenna Botswanaa kohti.

Ei oo enaa kun vajaa viikko ja naan FILLEN NAMIBIASSA. Ma niiiiiin odotan. Kaipais taas vahan suomalaista juttukaveria nimittain.

Zambia in a nutshell

Jaahas ja itkien sitten Sambiaa kohti ja satatuhatta ajatusta paassa. Etta mita nyt ja mita loppuelamalla...Saavuin Chipatan rajakaupunkiin ja ensimmaiset ajatukset Sambiasta oli etta maa on punasempaa kun missaan muualla oon tahan mennessa nahnyt, rakastan Afrikan punaista maata! Toinen ajatus luultavasti oli etta naiset on superkauniita! (miehet ei niinkaan komeita) Kolmas etta onpa taalla lansimaista verrattuna Malawiin...Shopritesta saa mita vaan ja taalla on myos halvempaa! Malawissa on hinnat noussu ihan torkeesti parin vuoden aikana.

Seuraavana aamuna lahdin kohti South Luangwan luonnonpuistoa ja moni lukikin FB:sta etta matka oli suoraan helvetista. Ensin odotin bussiasemalla 4 tuntia etta minibussi saatais tayteen. Oli ollu siella joku 10 minuuttia ku joku uskonnollinen kiihkoilija kavi melkein mun kimppuun naiden tatuointien takia. Sen mielesta mut pitas pidattaa ja pidatetaanki jos kytat nakee. No varmasti joo. Siina se huus mulle suu vaahdossa ja uhkaili kaikkee. Mullahan palo kaamit kans jonkun verran ja saatiin pieni valikohtaus aikaiseksi. Onneks kuitenki suurin osa asemalla oli mun puolella ja ajo sen sit matkoihinsa. Sit seuraava osoitus sambialaisesta vieraanvaraisuudesta oli humalainen mies joka tuli kertomaan etta mulla on finni poskessa. Mietin etta naahan on mukavaa porukkaa taalla, kiitos tiedosta hei!

No sitten sain tapella hieman mun laukun sijottamisesta bussissa, sitten sain tapella omasta paikastani. Sitten kun bussi oli taynna niin tosiaan ne neropatit aatteli etta nyt ois oiva aika vaihtaa renkaat ja auton akku. Ei muuta kun puretaan se auto VIELA KERRAN.

Vihdoin paastiin matkaan ja 15 minuuttia niin eka police check. Siella istut autossa hikoillen kun kuskilla kestaa toinen vartti selvittaessa asiaa. Noh, ajetaan vartti ja kaikki ulos ostoksille. Ja korjataan vahan autoa. Ja jatketaan. Taa normaalisti kolmen tunnin ja noin 200 km patka kesti sitten lopulta 8 tuntia. Se kiesi hajos noin 10 kertaa matkalla. Siina vaiheessa kun ovi irtos ja kiesi keitti yli puhaltaen kaikki kuumat vesihoyryt sisaan, aatelin etta taa paska ei muuten enaa liiku mihinkaan. Siella oltiin keskella puskaa hirveessa kuumuudessa. Ja moneen kertaan sama alusta. Vetta juostiin hakemassa lahikylista. Ja kerran koko bussi piti rukoustuokion yhen maman johdolla. Voin tunnustaa etta tuli aitia ikava aika moneen kertaan. Sit kun ainoot kysymykset mita paikalliset aijat multa kysy oli etta mista ma oon ja oonko naimisissa niin ei naurattanu. Kuin ihmeen kaupalla, muovipusseilla ja mun sveitsin armeijan linkkarilla ne kuitenkin sai sen karryn liikkumaan perille asti. Itku paaski helpotuksesta kun saavuin Croc valley nimiseen mestaan.

Oli jo pimea ja vuokrateltta laitettiin eraan puun juurelle, josta "elefantit eivat kuulemma pida, siina olet turvassa". Pilkkopimeessa en tiennyt missa suunnassa joki on ja yolla mietin etta ovatpa hipot ja elefantit aanekkaita. Aamun sarastaessa huomasin etta joen penger oli tosiaan siin 10 metrin paassa. Ei ihme etta aanet kuului.

Croc valleyssa otin superiisisti ja istuin uima-altaassa vaan paivat elefantteja odotellen. Kerrotakoon etta South Luangwa on just siita mm kuuluisa etta elaimet tosiaan tulee leireihin. Nain ollen en edes buukannut game drivea itse puistoon. Seurasin suoraan baarin nojatuoleista hippoja, impaloita, krokotiileja...samana paivana kun tulin, oli joessa ollut jopa leijona kylpemassa.

Kavereita en oikein jaksanut tehda muuta kun taas overlander kuskeista, joiden kanssa tuppaan tuleen hyvin juttuun. Naa kenialaiset taas tarjos mulle juomaa, kahvia, teeta, aamupalaa, illallista ja mita nyt vaan niilla sattu olemaan. On ne vaan niin pirun mukavia. Oli niilla ihan kivoja ryhmalaisiakin joukossa, uima-altaassa tuli juteltua, mutta sit kun esim. yhden brittipapan kyssarit oli osastoa "onko suomalaisilla tytoilla paljon tatuointeja", "Lappihan on erillinen saari eiko" ja "Missa on Lusaka"? (siis ollaan Sambiassa ja Lusaka on Sambian paakaupunki) Niin jotenki ei jaksa...

Vikana paivana alko jo pettymys hiipia kun elefantteja ei nakyny niin JEE vihdoin iltapaivalla. Niita oli 6 ja ne jolkotteli leirin poikki puskiin. Kun ilta saapui niin uudestaan!!! Se vasta olikin jannittavaa. Ne tuli paljon lahemmas, ensin uima-altaalle, sit baariin, teltoille ja ne oli vaikka kuinka kauan siina. Jengi oli valmiina hyppaamaan massiivisen baaritiskin taakse. Elefantithan ei ole mitaan ystavallismielisia sinansa. Namakin rikkoivat keittion ikkunan ruokaa hakiessa ja heiluttivat vahan overlander rekkaa kun haistoivat siella ruokaa. Tajusin myos hapeakseni ja kauhukseni etta mina idiootti jonka todellakin pitas jo tajuta ja tietaa paremmin, olin koko leirissa oloni ajan pitanyt keksipakettia teltassa avonaisena. Tai siis muovipussissa mutta kuitenkin. Oisin siis voinut paasta helposti hengestani yolla. Ois ollu hiljasta herata kun elefantti, hyeena tms. pyrkii sisaan. Huh.

Kun sain kyydin kylille odottamaan bussia illalla, elefantteja oli tiella sankoin joukoin. Lodgen omistajat sano etta ne on matkalla kylaan syomaan mangoja. Aika hurja meininki niilla paikallisilla. Niita kuulemma kuoleekin vahan valia kun kavelevat pimeessa ja tormaavat fantteihin.

Paluumatka South Luangwasta oli vahan kivuttomampi, mita nyt jouduin odottamaan eka paikallisessa baarissa yolla 3 h, sit loppuyo taas minibussissa ja aamu klo 5 toinen bussi kohti Lusakaa.

Lusakassa olin niin poikki etta en liikkunu lodgesta mihinkaan. Join vaan vodkaa paikallisten metsastajien kanssa. Aika mielenkiintosta tavata naita valkosia, Afrikassa syntyneita ja taalla aina asuneita tyyppeja. Niinkun alkuperaltaan italialainen, Burundissa syntynyt mutta Sambiassa ikansa asunut Manilio, joka puhuu sujuvaa swahilia, nyanjaa, englantia ja italiaa. Vie rikkaita amerikkalaisia (ja tietty muitakin ) turisteja metsastysretkille Tansaniaan ja Sambiaan. Eli luvan arasta metsastysta, joka maksaa aivan jarjettomasti. Kai ne jopa elefanteja sillon tallon saa ampua, joku 3 leijonaa vuodessa, jokunen leopardi jne. Jotenkin allottavaa mutta toisaalta kaikki ne rahat menee suoraan salametsastyksen torjuntaan ja naiden luonnonpuistojen yllapitoon. JOstain ne rahat on tultava ja tasta tulee paljon. Ei oo halpaa lystia. Ihan oikein tietty.

Eilen saavuin Livingstoneen taas istuttua 6 h bussissa. Tanaan yhen espanjalaisen likan kanssa lahdettiin Victorian putouksille suurin odotuksin ja voi perkele mika pettymys!!!! Ihan paskat nakymat ja eihan siella kuivana kautena oo vettakaan juuri lainkaan! Ei kukaan kertonu etukateen! Sillan toisella puolella siintaa Zimbabwe ja epailematta sielta on paljon paljon paremmat nakymat. Tuskin maltan odottaa etta paasen sinne. Livingstone ja etenkin taa backbackers Jolly Boys on kylla hauska mesta ja taalla ois niin paljon tekemista ja kokemista jos vaan ois rahaa loputtomasti. OIs koskenlaskua, helikopterilentoa, varjoliitoa tai mita se nyt on, paasis silittaan leijonia, kajakointia, saariretkia, risteilyja ja vaikka mita. Huomenna buukattiin itsemme booze cruiselle. Siina saa ainakin vastinetta sille pienemmalle rahalle, haha. Ku saa juoda ja syoda niin paljon kun jaksaa ja nakee auringon laskun Sambesi joella...

Mutta joo, ehka taa viikko Sambiassa riittaa. Naa ei oo maailman ystavallisinta porukkaa ainakaan Malawin jalkeen...ja aijia kiinnostaa vaan sun avioliittostatus. Jokainen kysyy samaa menee hermo. Niin ja naa on ihan kiihkouskovaisia. Onhan naa muuallakin kristittyja silleen isosti, mutta taalla bussiinki tuli saarnaaja huutamaan tunniksi ja jengi viela taputtaa! Jokatoisella on joku jeesuspaita tai uskonnollinen kirja kadessa ja sita rataa...Pikkusen liikaa sanoisin.

Tiistaina Zimbabween, palataan!

Panda & Budah

Kun siita malariasta selvisin, lahin Kanelin kanssa Blantyreen. Enhan ma alunperin sinne ees ajatellu menevani, mutta koska kaikki likat oli sinne menossa niin why not. Ja niin, tapasinhan ma festareilla Afrikan komeimman jatkan, Blantyrelaisen tatuoitsijan nimelta Budah, niin oli toinenki hyva syy menna... Blantyressa vietettiin tehokas viikonloppu ja itku paasi kun Kaneli joutu lahteen Suomeen. Eihan me oltu ees kauaa tunnettu, mutta aivan huippureissuseuraa ja meilla oli erittain lystia!!!

Kappas kun mulla kavi sitten sellanen maiha viela, etta olin ajatellu lahtea seuraavaksi Zombaan niin Budah olikin sielta kotosin ja siella asuu sen puoli sukua. No mehan sitten sen aidin luo asumaan vuoren juurelle, banaaniviljelmien kupeeseen. Tai maailman monimutkasin perhekuvio, mutta sen kasvattiaiti on oikeestaan sen siskopuoli. Aidin pihapiirissa oli tyhjillaan valtava talo jota saatiin sitten asuttaa keskenamme. Viereisessa talossa asu Budahin grannie, jota kutsutaan Auntie D:ksi. Eika sekaan oo oikeesti sen mummo mutta kuitenkin. Aivan mahtava tyyppi. Hauska kun mika ja tyylikas leidi. Budahin mutsi kanssa. Kovin nykyaikaisia malawilaisia. Tosin niilla on portugalilaista ja skottiverta joukossa...

Otettiin iisisti, kaytiin mm. Zomba plateulla eli vuorella vahan kavelemassa ja haistelemassa metsaa. Niin kaunista, vehreaa ja raikasta. Muistutti jopa Suomea jonkun verran! Keltasia marjoja sai syoda suoraan puskista ja jokivesi oli jaakylmaa. Korkeita havupuita, lintuja, apinoita. Eika siella ollut niin kuuuuuma! Ihanaa!

Samaisena iltana tosin sitten paratiisiimme luikerteli kaarme jehovan todistajan asussa. Budahin mutsi on jehova, vaikkei heti uskois, niin yllari paikallinen jehovayhteiso - amerikkalainen paskiainen johtohahmona - paatti sitten etta me olemme syntisia naimattomia ja joudumme poistumaan pihapiirista valittomasti... Pikku selkkaus. Auntie D oli raivona ja Budahin mutsi niin nolona etta ei pystyny ees kattoon silmiin enaa.. Ja Budah se vasta hiilena olikin... No mutta, ei ollenkaan huono homma loppujen lopuksi, silla pakattiin kimpsumme ja muutettiin Budahin veljen perheen luo lahemmaksi kaupunkia.

Siella meista pidettiin jopa parempaa huolta jos mahdollista. Veljen vaimo Precious tehopakkaus teki ruokaa kolme kertaa paivassa ja muutenkaan ei pysahtynyt koskaan. Han opetti mut tekemaan huippuhyvia samosia, samalla kun teki niin kasin 500 kpl tulevia haita varten, ja mika parasta - kantamaan vesisankoa paan paalla!!! Missio saavutettu!! Eraana paivana kun ei tullut vetta kannoin sen kanssa pesuvedet kaivolta. Nailla naisilla on terasniskat. Preciouskin kanto yksinaan sellasen 50 litraa kerralla paan paalla. Kasittamattomat voimat. Sit tassa 40 asteen helteessa pumpata sita vetta...huh huh. Ma olinkin siina kylassa yleinen nahtavyys taas vetta pumppaamassa ja etenkin sita kantamassa. Jengilla oli hauskaa.

Viikon paatteeks Auntie D:n naapuritalon pihalla oli paikalliset haat, joihin paasin osallistumaan! Haahumu oli kestanyt jo noin viikon ja joka ilta kuulu vimmattu rummutus. Itse haissa oli varmaan 500 ihmista - kaikki on tervetulleita, mitaan kutsuja ei jaeta. Ainut mika vaivas oli, etta ma meinasin taas varastaa koko shown ja olin paljo kiinnostavampi kun haapari. Piti aina valilla paeta D:n luo turvaan. Budahin vanha kaveri sanokin sille etta se on kuuluisa nyt. Kaikki puhuu meista. Ma alan jo tottumaan tuijottamiseen mutta Budulla palaa valilla kaamit haha.

Zombasta lahdettiin Liwonde National Parkiin. Tai oikeestaan eihan me leirintaalueelta ees poistuttu kun ei tarvinu. Elefantteja naki suoraan sielta ja hippojen rohina, hyeenojen nauru, elefantit ja kaikki muut aanet kuulu leirintalueelle. Nautittiin vaan hyvasta ruuasta, ginista, seurastamme, pelattiin baoo ja sen sellasta...Ensimmaiset sateet tuli myos koettua Liwondessa. Aivan uskomattoman nakosta kun joka puolella salamoi vimmatusti, kaikki naa aanet ja jarjeton sade joka minuutissa muuttaa kaiken mutavelliksi. Huh huh! Maagista!
Yks yo vietettiin myos Liwonden kaupungissa, josta ei muuta mainittavaa kun etta uskomaton fiilis tosiaan juoda aamukahvia joen varrella ja tsiigailla hippoja. Siina ne vaan on ja rohisee.

Nyt oon sitten Lilongwessa ja mitapa taaltakaan taas muuta kerrottavaa kun etta yoelama hallussa, kelpaa VIPpina Budun kaa patsastella. Haha.

Pari paivaa tassa oon tosin stressannu koska huomenna pitaa lahtea Sambiaan. En haluais lahtea Malawista mihinkaan kun on niin helppoa, kivaa ja ihanaa, mutta pakko poistua vihdoin silla viisumi umpeutuu ja mulla tulee sikakiire Namibiaan Fillea tapaamaan (mika on kylla niiiiiiiiiiiiiiiin kivaaaaaaaaaaaaa!)! Eli kolmessa viikossa pitas porskuttaa Sambian, Zimbabwen ja Botswanan lapi. Mut kai se onnistuu... Ja tunnustettakoon tassa taysin julkisesti etta mua itkettaa kun pitaa tuo universumin sulosin jatka jattaa tanne... :( Saa nahda miten tan muijan viela kay.

Tassa haikeessa mielentilassa mulla on myos ikava kaikkia suomessa ja siella on uusia vauvoja, aviopareja ja kaikkee mista jaan jotenkin paitsi... mut joo joo en valita. Ikavoin vaan. Pusuja kaikille, peace and love.

Lake of Stars ja melko varma malaria

Viime perjantaina meidän iloinen ja sekava festariseurue, noin 10 henkeä lähti Cape McLearista kohti festareita. Kanelin kanssa pystytettiin teltta viralliselle camping aluelle, jengi jakaantui sinne tänne, osa nukku ihan vaan biitsillä. Aivan mahtavat festarit. Upea alue järven rannalla ja biitsillä, sopivasti jengiä, ehkä sellanen 3000, hyvää musaa ja kaikkee mitä nyt festareilta voi odottaa. Virallinen site http://lakeofstars.org/

Perjantai iltana itseasiassa lähettiin varjobileisiin kylille, sillä siellä soitti malawin suosituimmat artistit Lucius Banda ja Black missionaries, jotka eivät suostuneet esiintymään itse festareilla. Ilmeisesti britit ei maksanu niille tarpeeks vaan makso enemmän jollekin zimbabwelaiselle esiintyjälle jne. Noh, huomas kyllä että suurin osa lokaaleista olikin sitten näissä bileissä ja taaskaan valkosia naamoja ei juurikaan näkynyt. Siellä oli vaan minä, Kaneli ja yks belgialainen Anja, jonka olin tavannut jo viikkoja sitten Likoman saarella. Huippuhauskat jortsut vaikka loppuyö etittiinkin mun lompakkoo joka pöllittiin laukusta. Bändi jopa kuulutti aiheesta lavalla, mutta eihän sitä takasin tullu. Noh, pikku rahoja onneks ja vaan visa electron jonka totesin myöhemmin tarpeettomaksi.

Festareilla oli mahdoton nukkua kun klo 8 aamulla lähes koko leirintäalue hereillä ja teltassa on niin kuuma että siellä ei voi olla. Mutta jotenkin sitä unta ei oikein tarvinnutkaan... Gin tonic pitää kans hereillä kivasti. Päivät lepposasti jossain varjossa löyhytellen ja illalla tanssia ja hyviä bändejä.

Ainut miinus näissä bileissä oli olematon security, ja ehkä joka toinen festarivieras ryöstettiin jollain tavalla. Jos joku sammu biitsille niin aamulla oli todennäköisesti taskut tyhjennetty ja jopa kengät viety jalasta. Meidän telttaan murtauduttiin kanssa, mutta koska se oli lukossa, se oli viilletty auki ja ilmeisesti yritetty vaan napata jotain mihin ylettyy. Onneks oltiin levitetty kaikki kamat pitkin teltan lattiaa, joten ne sai ainoastaan Kanelin tyhjän repun. Siellä oli ainoastaan otsalamppu ja swiss army veitsi ja jotain lääkkeitä. PAska homma oli vuokrateltta, joten sen ja vakuutuksen takia oli pakko tehdä rikosilmotus. Ja paikallisen poliisin kanssa asiointihan on tunnetusti melko hyödytöntä. Hyvät naurut siitäkin kyllä sai. On ne vaan niin useless.
Ja siis onneks nää faktat oli tiedossa etukäteen, joten kaikki arvotavara ja rinkat oli jätetty taakse ja mukana oli vaan vähän vaatetta ja perustarpeet. Mutta monelta muulta lähtikin sitten kaikki mahdollinen...tarinoita kuuli joka suunnasta ja teltoissa oli käyty jopa jengin nukkuessa.
Mutta pientä sen rinnalla että festarit oli aivan mahtavat ja ikimuistoiset.

Ja lainatakseni loppuun erään hollantilaisen ystäväni sanoja "this is no Lake of stars, it's temptation island!" Huoooh...siitä voi joku päätellä jotain mikä meininki.

Maanantaina sain onnekseni liftattua kyydin Monkey Bayhin asti, jossa vielä jouduin hengaamaan lokaalibaarissa jonkun tunnin uuden ystäväni John Bananan kanssa. Oli kyllä hauskaa kun taas keksittiin yhteisiä ystäviä ja todettiiin että itseasiassa tavattiin Sansibarilla uuden vuoden aikoihin. Kanelikin selvisi samaan risteykseen poliisiasemareissulta ja eri kyydillä ja tunnelma 15 minuutin yöunien ja koko festareiden jälkeen oli jokseenkin hilpeä ja sekava. Vihdoin saatiin hikinen ja ahdas loppukyyti Cape McLeariin Liinun turvakotiin. Ruoka, suihku, kaatuminen sänkyyn n. klo 15 iltapäivällä. Ja sitten jippii mikä yö. Heräsin jossain vaiheessa kun alko kummastakin päästä lentämään kaaressa ja tärisin ihan jäässä ja horkassa.

Tiistai menikin sitten maatessa kuumeessa ja sain vaan kyydin medical clinicille ja takas. Malariaa ei testattu, koska se ei välttämättä heti näy vaan siihen voi mennä jopa monta päivää. Kaikki oireet kuitenkin viittas vahvasti ja sain lääkkeet, jotka toimii heti. Oon vaan nukkunu nyt koko ajan ja tänä aamuna oli jo paljon parempi olo. Mut aika voimattomaks vetää kun ulkona on 37 astetta lämmintä, oot just ollu festareilla ja nukkunu kolmena yönä yhteensä 7 h ja ottanu pari drinkkiä sinä aikana...ja sitten iskee tollanen tauti. Huuuuh.. Mutta jään henkiin. Maanantaina päivällä oli vielä teemana "we are the survivors of the Lake of Stars", nyt taitaa olla "I'm the survivor of malaria". Luojan kiitos saan olla täällä Liinulla, eikä tarvinu tätä tautia kokea missään backbackersin dormissa. Eli hyvässä hoidossa ja seurassa ja rauhassa. Ja tavallaan täydellinen ajoitus - ei ainakaan menny festarit pilalle ja muutenkin just nyt ei oo kiire mihinkään.

Heading slowly to the Lake of Stars

Nkhata Bayssa vietetyn suht legendaarisen viikonlopun jalkeen oli aika poistua vahin aanin kohti etelaa... Saavuin Nkhotakotan kylaan, kauniiseen lodgeen, jota isannoi ihana etela-afrikkalainen Sigmund pappa. Pappa otti niin lampimasti vastaan ja huolehti hyvinvoinnista etta oloni oli varsin kotoisa. Sigmund vei mua myos ympari kylaa katsomaan niita vahia nahtavyyksia mita kylalla oli tarjota. Suurin jannitysnaytelma oli Ilala ferryn odottaminen, lodge kun sijaitsi suoraan sen satamapaikan vieressa. Kuhina siella kavi vuorokauden ajan kun lauttaa odotetaan tietamatta milloin se oikeestaan saapuu. Hauskinta oli etta jalkeenpain kuultiin etta lautta oli seilannut 2 h ja huomannut etta unohti kapteenin Likoman saarelle. Ei muuta kun hakemaan. Vahva veikkaus oli etta kapteeni "was visiting a lady friend". Miten muuten voi unohtaa tai olla huomaamatta etta lautta lahtee!!!??? Varsinkin kun sen sumutorvi on aika aanekas... Ja miten crew voi unohtaa kapteenin! Lautta kun oli muutenkin jo n. 20 h myohassa! Only in Africa!

Talla lautalla tulikin sitten harmikseni 3 totaalispedee brittia ja yks jenkkimuikki, joiden kanssa jouduin samaan bussiin seuraavana paivana. Sai haveta silmat paastaan ja vaan kirota kuinka jotkut on sitten urpoja ja epaluulosia kaikkea kohtaan. Jenkkimuija ei mm. suostunut antamaan minibussin rahastajalle rahaa ennen kun paasee perille!!!! Sano vaan etta annan kun paastaan perille, mista ma tiedan etta sa et jata mua jonnekin vaaraan paikkaan jne. Mikahan motiivi silla olis jattaa?? Voi ziisus! HSL:n bussikuskikin jattaa sut varmemmin vaaralle pysakille tai heittaa ulos ja sillekin joutuu antaa rahat etukateen! Eiko se oo ihan universaali juttu maksaa matka etukateen!! Britit sen sijaan tinkas joka saatanan asiasta, myos matkalipusta. Ja todella epakohteliaaseen nasaviisaaseen tapaan. Oletuksella etta joka jamppa taalla afrikassa kusettaa sun rahat tai on muuten vaan epaluotettava. Mua syletti niin paljon. Varsinkin kun taalla Malawissa 9 kertaa kymmenesta sulle annetaan oikee hinta ja ihmiset on melkosen rehellisia ja auttavaisia. Tottakai siis maalaisjarjella ja usein joutuu tinkaamaan mut senkin voi tehda kohteliaasti, usein paremmalla menestyksella. Mutta naa nasaviisaat urpot jotka kaikenlisaks kuvittelee olevansa suuria maailmanmatkaajia. Tsemppia tolla asenteella. Mua havetti niin paljon niiden puolesta etta koin syvaa ahdistusta valkoista ihmiskuntaa kohtaan enka halunnut olla missaan tekemisissa yhenkaan valkosen kanssa hetkeen. Siksipa paastyani Senga Bayhin paiskasin reppuni huoneeseen ja lahin siita valkosten suljetusta paratiisista ULOS! 5 minuuttia kylilla ja loysin uudet parhaat ystavani Mansonin ja Jacksonin.

Mansonin ja Jacksonin kanssa hengasin nelja paivaa syvalla paikalliskylassa, pelattiin baoo, bilista, tanssittiin, kuunneltiin musaa, laitettiin ruokaa Jacksonin himassa ja vietettiin aikaa lokaalibaareissa ginia ja brandya juoden. Niita myydaan 30 ml pakkauksissa ja niitahan osteltiin metrikaupalla kun yks pussi on joku 5 senttia... Paasin aika hyvin tutustumaan nuorten malawilaisten miesten sielunelamaan. Ihania tyyppeja jotenkin ja teki kaikkensa jotta mulla olis kivaa ja hyva olla. Rauhaa rakastavia ja hymyilevia, vaikka elama ei ihan helpoimmasta paasta ole. Jos niilla oli rahaa, ne jakoi kaiken mun kanssa ja toisin pain. Opin niilta paljon elamasta Malawissa, parisuhteista taalla, naimisiinmenosta, rahanhankkimisesta, politiikasta, mielipiteista, niiden suhtautumisesta valkosiin...monesta asiasta. Oli mulle opettavaista ja onnellista aikaa, joka jatti ison jaljen muistiin.

Viimeisena paivana Senga Bayssa myos vanha ystava rakas Sanzibarin Dan soitti ja sanoi etta oisin voinut asua sen talossa jos se ois tienny mun olevan just siella. Noh, sen paras ystava tuli mua viela tapaamaan ennen lahtoa. Ei voi muuta sanoa kun etta olen menettanyt sydameni naille malawilaisille.

Matka jatkui Cape McLeariin johon mun ei eka pitany tullakaan, mutta muutin mieleni kun halusin nahda kuinka taa paikka on muuttunut. Ja onhan se! Kaikki on paljon siistimpaa ja enemman turisteja jne. Mutta oon niin onnellinen kun oon taalla jo tormanny kaikenlaisiin tuttuihin muista paikoista, silla kaikki jatkaa viikonlopuksi Lake of Stars festareille. Suuri get together edessa siis! Ja nyt jo ollut hauskaa festarihuumaa. Loysin myos suomalaisen, taalla asuvan Liinun, jonka kanssa meilla onkin jokunen yhteinen ystava Suomessa. Liinu puolestaa yhytti mut Kanelin kanssa, joka on mun telttakaveri nyt festareilla ja superkiva tyyppi. Ihana puhua pitkasta aikaa suomea, avautua kunnolla joillekin, jotka on jotenkin taysin samalla suomalaisella aaltopituudella. Yleensahan muita suomalaisia yrittaa reissuillaan valttaa, mutta nyt ne tuli vastaan just oikeella hetkella. Liinun aivan ihana koti oli myos hetkellinen henkireika kaikkien beach boysien kynsista ja muusta haslingista...Vaikka kyla on kylla aivan ihana, en valita.

Danin serkku myos tuli tana aamuna hakemaan mua sen kotiin ja tuli sitten tavattua Danin koko suku, mama, eno, serkku, sisko, mummo, pappa ja lukematon maara kaikkien lapsia. Kutsuivat maanantaina lounaalle. Varsin mielenkiintoista sanoisinko. Taas osoitus malawilaisten vieraanvaraisuudesta, josta valilla tulee ihan tippa linssiin.

Mutta huomenna siis festareille kolmeks paivaks. Tulee oleen hikista ja hauskaa. Kaikki Malawin suurimmat ja suosituimmat bandit seka monta brittistaraa ainakin..

Kuumuus taalla on aivan uskomatonta talla hetkella. Kadut on autioita paivisin kun kaikki vaan makaa jossain varjossa tai vedessa. Puuuh. Nyt on taas pakko lopettaa...

Malawi - the warm heart of Africa - pitaa paikkansa

Vahan pelkasinkin etta koti-ikava iskee synttarina ja tulee ikava kavereita joiden kanssa ois kiva juhlia! Tais pikku kyynelkin vierahtaa kun luin kaikkien onnitteluja facebookista, tekstareita ja puheluita... Snif. Ja kiitos. Ootte ihania...

Mutta onneks ja omaksikin yllatykseksi mulla kehkeyty ihan mahtavat synttarit ja mukana oli monta uutta kaveria. Mayokan majatalo (Nkhata Bayssa) teki mulle synttarikakun, tuli drinkkia ja mulle laulettiin. Chris oli teettanyt mulle lahjaksi puisen avaimenperan, jossa lukee Meri - se oli liikkis. Yhella rastadudella oli samana paivana synttarit ja kylilla olikin isot bileet (ei siis sen takia, mutta kuitenkin) ja livebandeja aamuun asti. Tavoitteena oli nahda terassilta auringonnousu mutta nukkumatti tuli joskus klo 4. Seuraavana aamuna 3 h unien jalkeen ja raposessa olossa matka jatkui pohjosta kohti halki jylhien maisemien, taas.

Yovyttiin 1 yo pohjosessa Chitimban kylassa, tavotteena seuraavana aamuna liftata risteyksesta ylos vuorille Livingstoniaan, jonne ei julkista liikennetta ole ja tie on melko rakasessa kunnossa ja jyrkka. Monet kavelee sinne ylos, henk. koht tassa helteessa ja henkeani arvostaen jattasin valiin. Meilla kavi perinteisesti maiha ja 40 min odottelun jalkeen saatiinkin kyyti lokaalin koululaisryhman pick upilla.

Oisin voinu jaada Livingstoniaan kuukaudeksi ja vaan tuijotella niin maisemia. Ja oisin jaanytkin jos ois ollu cashia mukana tarpeeks. Suoraan meidan majapaikasta ja jopa mökin sangyssa maaten avautu sellanen nakyma etta HUH HUH. Vuoria, metsaa, jarvi ja perinteisia afrikkamajoja siella taalla. Ajattelin aiemmin etta naita ruokajuttuja ma en sit jaksa tanne kirjotella, mutta pakko mainita etta taas paikassa ruoka oli jarisyttavan hyvaa ja parasta koko jutussa oli etta ihan KAIKKI kasvo tan Lukwe Eco lodgen omassa puutarhassa. Aina valkosipulista kahviin, munakoisosta inkivaariin, kanoihin ja kaloihin. Vessat on kompostivessoja, paikka toimii aurinkoenergialla ja kaikki mahdollinen hyodynnetaan. Paikka nayttaa hyvaa esimerkkia koko yhteisolle. En oo myoskaan sellasta rauhaa taas hetkeen kokenutkaan. Siina terassilla kissaa rapsutellen ja pikkusen bissee litkien. Siella ei ollut ketaan muita kun ma ja Chris ja mestan omistaja - jonka juttuja pari iltaa kuunneltiin.

Omistaja olikin taas sellanen jamppa etta ei voi kun tuntea syvaa arvostusta, kuunnella ja ottaa opiksi. Joiltain ihmisilta vaan oppii niin paljon. Kongossa syntynyt ja kasvanut belgialainen, Malawissa 10 vuotta ja kaynyt jokaisessa Afrikan maassa. Paa taynna tietoa aikalailla kaikesta - ja kaiken lisaks mukava tyyppi. Veti suorastaan hiljaseks.

Taalla tapaa kylla kaikenlaista porukkaa - nuijia ja ignorantteja overlandereita, reissupisteita keraavia urpoja blondeja, niita joiden mielesta Afrikka on tooooosi rankka ja vaarallinen, niita joiden mielesta tulella kokkaaminen on eksoottista, maailmanparantaja vapaaehtoistyontekijoita, jotka kuitenkin on ihan paniikissa ja paskana 3 vkon jalkeen, tekopirteita pariskuntia...uuh, kaikenlaista. Paljon tietty hauskaakin ja erityisesti mielenkiintosta jengia, mutta tota em. osastoo en vaan jaksa... mutta mun idoleiksi (belgialaisen lisaks) muodostu eras brittipariskunta. Valehtelematta 70-vuotiaita jotka tavattiin eka Nkhata Bayssa. Siella jo mummo lahti vahan sunset risteilylle kaljaa juomaan siina missa muutkin. Tyypit myos reissaa Afrikassa rinkan ja teltan kanssa julkisilla. Seuraavan kerran nahtiin ne Chitimbassa ja sitten ylhaalla Livingstoniassa kun ne tuli meidan majapaikkaan drinkille. Olivat sitten kavelleet ensin vuorelle ylös sen 15 km, kattoneet vesiputoukset, joivat siina pari kaljaa ja pappa poltteli rookia. Mummo sano etta hanella on hammasharja mukana jos sittenkin jais yoksi, mutta siina ne sit kuitenkin paattivat lahtea viela kaveleen takasinpain. Jos ehtivat ennen auringonlaskua (tuskin muuten ehtivat..mut toivottavasti hengissa perilla) Hei jonninverran rautasessa kondiksessa!!! Ja jos en viela tarpeeks painottanut niin taalla on KUUMA!!!

Mekin sitten kaveltiin takasinpain seuraavana aamuna, alaspainhan se onkin ihan ok reippailu. Tosin oltiin aivan puhki, poikki ja hiessa kun paastiin perille ja mietin vaan kuinka ylospain kavellen mentaessa olisin vihannut joka ikista sekuntia ja itkenyt verta. Onneks ei tarttenu.

Chitimbaan jainkin taasen 3 yoksi. Kaytiin vahan lokaalibaareissa ja otettiin rennosti. Chris lahti parin yon jalkeen Tansaniaan ja ma pikku eroitkun jalkeen lahin kylille. Tuloksena oli 200 USD extempore wood carving ostokset ja 11 kg paketti kohti Suomea, WTF? Nooh, sattuuhan naita varmaan kaikille...Sori Iris ja kiitti kun rehaat paketin postista...

Oli tosiaan vahan outoa jaada "yksin" kun on 3 vkoa ollu jonkun kanssa 24h. Mutta jo samana iltana loyty uus matkaseura, hollantilainen Enno, jonka kanssa tulin takas Nkhata Bayhin eilen. Ja niin hyvaa seuraa kun Chris olikin, alko mitta tuleen vahan tayteen, joten hyva nain. Jotenkin meidan persoonat ja ikaero taytti tehtavansa kolmessa viikossa. Ja jos nyt jollekin jai epaselvaks niin meilla ei ollut suhdetta. (Taalla sita ainakin on joutunut kaikille selvittamaan, koska palasin uuden aijan kanssa, haha)

Malawista viela haluaisin sanoa etta ei ne turhaan sano tata warm heart of Africaksi tai Africa for beginners. Malawilaiset on vaan niin mukavia etta ei mitaan jarkee. Ne on avuliaita, ne ei ees juurikaan huijaa ja hymyilee koko ajan. Hello, how are u -reppu alkaa oleen vahan tyhja valilla. Juttuseuraa saa aina. Ihania ihmisia ja juuri niiden takia taalla on niin helppoo. Lovin it.

Nyt ma en enaa jaksa kirjottaa vaikka olis tassa varmaan kaikenlaista. Moikka.

Pieni sammakkotarina

Pakko lisata viela siihen Dr Kumbalotta tarinaan pieni jatko-osa. Jai suorastaan kaivelemaan kun unohdin. Samaisena noitatohtorivierailun iltana oltiin majapaikan baarissa muina miehina istuskelemassa kun yhtakkia mun eteen hyvin lahelle loikki iso sammakko. Siina se tuijotti mua suoraan silmiin niin pitkaan etta aivan hakellyin. Ajattelin etta jospa mina vahan siihen kosken - ja yllatyksekseni sammakko ei ollut moksiskaan! Silittelin sita siina tovin kunnes se loikki pois. Pussata en uskaltanut, mutta naurettiin vaan aivan rakana etta tassa tais olla nyt symboliikkaa kerrakseen! Poydalla olevan lehden kannessa oli Johnny Depp ja seuran mielesta silla sammakolla oli aivan samanlainen katse. Otin tasta opikseni. :)

Jumittavaa jengia Nkhata Bayssa

Vihdoin paasin siihen Ilala ferryyn! Enka ehka mee toiste... Lautta oli perinteisesti noin 12 h myohassa joten Likomalta lauttaan siirtyminen tapahtu n. klo 2 aikaan yolla. Snadisti kuumottavaa kun ensin piti puskea vakisin tiensa pikkuveneeseen (22 persons only lukee kyljessa), jossa on noin 35 ihmista ja sata sakkia erilaisia tarvikkeita. Ensin kahlaa veteen lannetta myoten, vaatteet markana ja rinkka selassa ja sit viela pitas paasta siihen veneeseen. Ja sit se vene ajaa ison veneen kylkeen, josta ponnistat muutamat portaat sisalle. Sitten kun viela pusket ja astut ihmisten yli pari kerrosta ylemmas niin huh, olet 1. luokassa. Kansipaikka, jossa baari, ravintolasta saa ruokaa, patjan voi vuokrata, kaariytyy makuupussiin ja nukkuu mukavasti. 2. luokassa voi kyeta olemaan paivasaikaan, mutta yota en viettas kun ase ohimolla. Ja mut sais jo ampuu jos joutuisin 3. luokkaan. Tosin samalla veneella tuli 4 pikkuhippia jotka olivat sitten viettaneet yon siella 3. luokassa. Kai ne yritti esittaa urheita ja sanoivat etta ihmiset kuitenkin huolehtii siella toisistaan! Varmaan ihan totta, jos vaan kestaa ne torakat, hajun, paskan, hien, ahtauden ja muun hauskuuden. Ja tosiaan, kun 1. luokkaan vaan paasee niin kaikki hyvin, mutta voi ziisus en oo ikina kokenu mitaan vastaavaa kun yrittaessa paasta ULOS sielta veneesta. Saavuttiin Nkhata Bayhin ja veneen purku ja tayttaminen on sellanen kaaos etta en oo elaissani nahny. Jengia puskee ja hyppii ylemmista kerroksista, tavaraa heitellaan mista vaan ikina kyetaan ja se ainut lastauslaituri ja oviaukko on totaalisessa kaaoksessa. Vahvimmat selviaa. Me heitettiin kamat kakkoskerroksesta laiturille ja tehtiin virhe kun ei hypatty ite perassa. Sen sijaan kirjaimellisesti ryomittiin vakivalloin 3. luokan lapi ulos. Siella ei oo happee, kaikki huutaa, hiki valuu, tavaraa tyonnetaan sisaan ja ulos. Oh my God! Jotenkin ja jostain syysta kuvittelin etta toi lauttahomma on jotenkin organisoitu, mutta jouduin vain toteamaan oman tyhmyyteni jalkeempain. Mika taalla on organisoitu?

Tehtiin toinen virhe ja majoituttiin eka Big Blue nimiseen mestaan, jossa oli paskanen bungalowi ja kaikki wannabe hipit, jotka dokaa aamusta seuraavaan aamuun. Kallis ruoka ja jokseenkin erikoinen henkilokunta. Tarkotus oli olla vaan 3 yota koko Khata Bayssa ja jatkaa Livingstoniaan, mutta onneks paatettiin vaihtaa mestaa ja jaada pidempaan. Nyt asutaan paratiisissa eika makseta kun 50 senttia enemman yosta. Kavelymatka kylille vaan on huomattavasti pidempi mutta ei tunnu missaan. Mullahan ei myoskaan olis kiire mihinkaan mutta haluun viela Livingstoniassa kayda Chrisin kanssa, joka jatkaa sit Tansaniaan ja ma taas tuun takasinpain etelaan.

Nkhata Bay on kylla aivan ihana elavainen kyla, johon on helppo unohtua olemaan. Ja kaikesta paatellen seka kuullen useimmille nain on kaynyt. Taa on ehkapa Afrikan Goa tai Koh pangan... Jengi jaa jumiin.

Likoman saari ja Dr. Kumbalotta

Likoman saarella meidat otti vastaan rennoimmat immigration officerit ikina. Viisumi tuli etta napsahti gin tonicin ja reggaen kera.

Majapaikka Mango Drift oli myos kaiken rennon olemisen kehto - niitahan taalla tuntuu riittavan. Lammin suihku, ihana biitsi, siisti huone, aina vessaopaperia, taivaallisen hyva ruoka ja mukavia ihmisia..ainakin jotkut...paitsi toinen manageri uk bitch joka vihas mua jostain syysta. Mutta ihan sama. Merivedessa polskimisen jalkeen jarvivesi oli taivaallista, lamminta ja oikeesti raikastavaa.

Saarella on pari rentoa pikkukylaa, vuoria ja kivisia polkuja, joita dallatessa hikee pukkas, kylaan per suunta olikin sellanen 45 minuuttia tarpomista. Viikon toiseksi kohokohdaksi nousi bao pelin opettelu, jossa oon jo aika hyva, hakkasin jopa master Danin - eli opettajani ja Mango driftin tyontekijan.

Hauskana pikku juttuna mainittakoon myos etta loysin baarin kirjahyllysta ja luin Hynysen kesamies kirjan - periaatteessa ihan paska, mutta valilla sai nauraa kovin suomalaiselle aijarokkimeiningille. Kun lainasin sita niin omistaja sano etta toi jaba joka on kirjan kannessa ja jatti sen sinne, oli ite siella - han oli tajunnu vasta jalkeenpain. Kerroin etta on kovin kuuluisa starba suomesta ja olivat ihmeissaan. Mutta mita Hynynen teki Malawissa??? :D Varmaan kyl ihan samaa kun makin mut silti outoo visioida se Mango Driftiin...

Bao pelin lisaksi saarelta jai kateen paljon malawilaisten taikauskosta ja noituudesta. Valilla oli jopa vaikee pitaa pokkaa kun Dan kerto ihan tosissaan naita juttuja mita kaikkee voi tapahtua ja miten torjutaan noitia ja mita ne tekee ja sen sellasta. Kuten etta joku voi noitua esim. pienen pojan tulemaan sun luo yolla ja se ottaa sun paan ja pelaa silla jalkapalloa ja aamulla sa heraat kun on hirvee hedari. Ja sit jos yolla et saa noitien takia unta ja naat jotain valoja niin voi esim. polttaa ruohoo ja noidat kun haistaa sen, niin ne ei tuu sisalle enaa. Kaikki kuolemat ja onnettomuudethan johtuu myos paaosin siita etta uhri on noiduttu tms.. Etta sellasia... Ja hammentavaa miten kasikadessa kulkee kristinusko ja naa noitahommat.

Dr. Kumbalotta on kuuluisa noitatohtori Likomalla. Sen luo tullaan aina tansaniasta ja mosambikista asti hakemaan apua. Viimeistaan siina vaiheessa kun tavallisesta sairaalasta ei saa apua tarpeeksi tai oikeanlaista hoitoa. Tohtori oli sellanen 150 cm pitka ja 65-vuotias rastapaa, hauska veikko. Oltiin valmiiksi mietitty mita silta kehtais kysya ja mahan aattelin jos se osais sanoa mista ma saan aviomiehen. Paljastu jalkeenpain etta en ollu eka valkonen muija joka tan kysymyksen keksi..mistahan johtuu. Chris puolestaan halus neuvoa, kun silla hajoo tai katoo kaikki kamat. Ekalla kerralla seurattiin kun ryhma toiselta saarelta oli tullut hakemaan apua kun heidan perheenjasenensa on ollut monessa sairaalassa mutta hoito ei toimi. Kumbalotta pyysi tuomaan tyypin omaan sairaalansa, muuten han kuulemma kuolee. Oltiin vahan jarkyttyneita, mutta toisaalta myohemmin todistettiin etta noitatohtori hoitaa hommat suht kasikadessa laaketieteen kanssa ja tietaa myos omat rajallisuutensa. Yksi nainen mm. kannettiin sielta paareilla oikeaan sairaalaan.

Toisella kerralla kun lahdettiin hakemaan naita vastauksia ongelmiin ja seuraamaan luvattua seremoniaa, siella oli toinen noitatohtori seka oikea laakari Mosambikista, jotka rumpujen ja laulujen ja transsin kera toivotettiin tervetulleeksi hakemaan oppia Kumbalottalta. Saatiinki sitten erilaisia jujuja (soppeli sana suomalaiselle, mutta lausutaan taalla zuzu) joilla aviomiehen pitas loytya. On lotionia ja jotain jauhoa, jalkimmaista saan tosin kayttaa vasta Suomessa. Mutta lotionilla pitas lahtee ja oon vaan onnekas ja voin valita kenet haluan. Ja se kuulemma loytyy ennen kun tulen Suomeen. Taman tarkempaa tietoa en saanut mutta fair enough! Lotionia vaan iholle ja avot! Chrisillakin jauhoo taskut taynna aina kameran linssissa asti - mutta ei salettiin pollita ei!

Oijoijoi Northern Mozambique

Voi kun on taas niin paljon kerrottavaa etten oikein tieda mista alottaa. Yritan jaksottaa pariin eri kappaleeseen, jotta joku ehka jaksaa lukeakin. Tassa tulee tarinaa matkasta pohjois Mosambikissa kohti Malawia.

Junamatka Nampulasta Cuambaan oli just niin hieno kun arvata saattaa ja kuullut olinkin. Pahkinamieshan pelasti mut taas pulasta, kun myohastyin lipunmyynnista, joten Ruca transport hoiti ja maksokin viela mulle junalipun...Eli starttasin matkaan klo 4 aamulla kohti juna-asemaa. Matka kesti sellaset 10 h halki pohjois Mosambikin pikkukylien ja vuoriston. Niin kaunista niin kaunista. Juna pysahteli vahan valia ja sehan on spektaakkeli matkan varrella olevissa kylissa, ikkunoista voi ostaa kaikkea mahdollista. 2. luokan vaunupaikka on erinomainen. 6 makuulaveria, joissa voi mukavasti loikoilla ja tuijotella maisemia ikkunasta. Tosin nukuin mukavasti puoli matkaa. Mun onneksi vaunussa oli yks ghanalainen mies ja yks (hot..) tansanialainen, joiden kanssa oli kiva jutella kun ne puhu englantia. Ghanalaisella oli myos sama maaranpaa - eli Lichinga, joten kiva oli saada siihen portugalia puhuva turva, jonka seurassa paasee natisti perille. Junalta oli tarkoitus lahtea bussi suoraan mutta yllari etta juuri tana paivana sita sai odotella sellaset pari tuntia.

Mutta ei se mitaan, vihdoin paastiin matkaan ja kaikkien sattumien seurauksena loysin chapasta (bussista) itselleni matkaseuran tahan paivaan asti ja ainakin viikoksi viela eteenpain. Tanskalais-saksalainen Chris, mua 10 vuotta (huh) nuorempi, vahan ehka sinisilmanen (mamman)poikanen, tosin ikaisekseen kovin kypsa jollain tavalla. Chris muutti matkasuunnitelmaansa lennosta ja paatti tulla Malawiin mun kanssa pohjosen kautta. Huippuhomma silla tulevat paivat oltiin ainoat valkoiset mailla halmeilla ja erittain kaukaisissa kylissa, joissa ois yksin voinut kayda aika vahan pitkaks ja raskaaks. Huoneen jakaminen nakyy myos lompakossa, silla yksinmatkustava maksaa aina enemman. Mutta siis Chris on huippuseuraa eika oo juurikaan kayny hermoille.. :) Tuntuu etta oltas tunnettu jo hyvinkin pitkaan. Voisin kertoa hanesta paljonkin mutta ehka taa ei oo oikee foorumi.

Paiva oli pitka, Lichingaan saavutiin keskiyolla. Harvoin tuleekaan matkustettua pimeassa, mika on aika vaarallista, mutta nailla leveyksilla ei liikennetta ainakaan ollut, joten sinansa ok. Harmi ettei nahnyt maisemia, ainoastaan metsapaloja tai tahallisia polttoja, jotka pimeassa nayttikin aika hienolta, vaikka ovatkin surullisia sinansa. Heti aamusta ponkastiin kohti Metangulaa, joka osottautu ehka hienoimmaks mosambikilaiseksi kylaksi jota oon nahnyt. Aivan mahtava. Lago Niassan rannalla, (Sama jarvi Malawissa Lake Malawi) elavainen, vuoristoinen, kuvankaunis paikka, jossa ihmiset superystavallisia ja jokunen puhu jopa englantia. Muutenkin paikka oli jokseenkin hammentava silla keskella kylaa oli oikein sopoksi sisustettu ulkoilmabaari, joka oli uskomattoman hyvin varusteltu ja jossa soitettiin viimisimpia hitteja ja jossa hengas illalla maailman cooleimmat jatkat ja mimmit merkkivaatteissaan. MITEN VOI OLLA MAHDOLLISTA? Niin syvalla jossain, muuten ilman mitaan mukavuuksia. Mestassa ei ollut mm. yhtaan ravintolaa josta ois saanu ruokaa ja yks, siedettava mutta pikkusen kalynen majapaikka. Jaksoin ihmetella, kunnes vasta seuraavana paivana sukelsin syvalle barracoiden valiin ja loysin myos hammentavan hyvinvarustellun markettialueen. Sieltahan sita billabongia sitten sai. Mutta jaksettiin ihmetella menoa.

Tarkotus oli ottaa Ilala ferry Metangulasta, mutta koska se mita ilmeisemmin oli vahintaan 12 h myohassa ja kuultiin etta Cobue on superkaunis myos ja sielta saa otettua pikkuveneen malawiin anytime, niin paatettiin lahtea sinne. Osottautu taas kuningasajatukseksi. Ylos 4.30 oli vahan liioteltua silla odotettiin kyytia loppujen lopuks sellaset 6h, seuraten samalla pikkykylan elamaa. Mutta kannatti silla tie Cobueen oli myos hienoin ja mielenkiintosin reitti mita mosambikissa oon nahnyt. Avolavalla sellaset 5 h ja taas uskomattomia pikkukylia, ahdasta istumista ja seisomista, hillittomia maisemia, karttynen lokaalimummo iholla, hyvat naurut, auto hajos mutta fiksattiin, kuuma ku helvetissa, polya, apinoita, ystavallisia ihmisia, vuoristoja, kannisia aijia ja lopulta Cobue. Oih, ihana, rauhallinen ranta, ei ketaan muita vieraita, kiva pikku hut rannalla - jaatiin pariksi paivaksi.

Cobue oli viela pikkusempi kyla kun edellinen, ilman sahkoa, ravintoloita tai muita majapaikkoja. Mutta nautittiin kyballa. Mentiin seuraamaan lokaalia fudismatsia, jossa onnistuttiin varastaan show. Skidit tuli hulluks ja kaikki kyylas vaan meita. Meidan superavulias lodge isanta yritti kysya lapsilta etta eiks teidan pitas kattoo matsia niin kaikki huutaa etta EI, me tultiin kattomaan mzunguja!!! No, nehan katto, mutta ihania pikkusia.

Vikana aamuna Chrisin huippumukavat vanhemmat, jotka asuu Maputossa ja oli 10 km paassa viiden tahden eristetyssa ekolodgessa viikonloppuvierailulla, tuli meidan mestoille hakemaan autoaan ja niiden avulla seka hyvalla tsagalla saatiinkin loppujen lopuks fancy lodgen managerilta ilmanen moottorivenekyyti Likoman saarelle Malawiin. How lucky was I again?

Peace and peanuts

Nyt mie oon sitten taas ihan yksin (tavallaan). Tuntu oudolta lahtea Pemban kodista jossa iska ja aiska piti niin hyvan huolen ettei paremmasta valia. Enpa ookkaan muuten koskaan aikasemmin lorvinu kenenkaan nurkissa kokonaista kuukautta. Tuntu hyvalta valilla niinkin pain! Kiitos viela rakkaat Juba&Romina. :)

Vahan jopa jannitti lahtea yksin taas suureen maailmaan, mutta lahdin siis vihdoin meneen lauantaina kun sain team Espanjalta kyydin Nacalaan. Enpa ois koskaan uskonu palaavani sillekin rikospaikalle. Siella tosin vietettiin vaan yks mukava yo, jonka jalkeen spanskinelikon Sonja ja Anxo & ma jatkettiin Ilha de Mozambiqueen.

Nacalaan paadyttya mietin pitkaan ja hartaasti etta viittisko ottaa yhteytta pahkinamieheen, kun nyt kuitenkin on niinkin lahella kun samassa kaupungissa. Osa teista tuntee ko. tarinan kahden vuoden takaa...asiaanhan liittyy muutaman kilon sakki cashew pahkinoita ja custom Mersu, jolla Riikka ja Meri sai kyytia, kuten myos personal driver joka helpotti meidan matkantekoa aikalailla - ja pelasti pikku pulasta. Summa summarum just kun olin hylannyt ajatuksen jarkivoittona niin treffattiin Nacalassa eras ranskalainen Brice (johon tutustuin muuten viime talvena Sansibarilla ja nyt taas Pembassa) joka yllatys yllatys tunsi Rucan, aka pahkinamiehen, joka kuulemma on tosiaan oikeesti Nacalan rikkain (mafioso) satamatransportbusineksillaan - niin kuin hieman epailtiinkin. Noh, pakkohan se oli sit soittaa ja voi voi miten happy happy vastaanotto olikaan. Englannin kielen taidossa oli myos tapahtunut huomattava muutos parempaan suuntaan parin vuoden aikana.. Onni onnettomuudessa, Ruca Maputossa. Tosin lentolippu on ilmeisesti jo vetamassa ja treffaamme Nampulassa huomenna. Which is nice siina mielessa etta Nampula on hieman turvaton hell hole jossa mielummin kuljenkin ison aijan kanssa. Olen nimittain pakotettu viettamaan siella yhden yon. Mutta jaa nahtavaksi miten kay ja paaseeko Merppa taas Mersulla Malawiin tms. Haha.

Mutta tosiaan, aamulla jain yksin Ilhalle kun Sonja jaa Anxo jatko matkaa. Oon niin onnellinen etta palasin talle saarelle. Pari vuotta sitten taalla vietetty paiva ei kylla riittanyt alkuunkaan eika mihinkaan, nyt sen huomaa. Todellinen saaren taika tulee esiin vasta ilta-auringon jalkeen. Taalla vois helposti viettaa viikon. Eilen tehtiin perinteinen veneretki Ilha de Goalle, joka oli taas yksi paratiisisaari paratiisisaarten joukossa. Jotenkin totes etta niita on jo nahny niin paljon etta ei ees sykahdyta mitenkaan erityisesti!!! MUTTA sen jalkeen purjehdittiin viela toiselle rannalle, jolle paastya ihmeteltiin etta mita helevettia me siella tehdaan koska biitsi on ankee kivikko ja paskanenki viela. No siina istuttiin ja ihmeteltiin kunnes joskus vartin paasta tuli sama asia puheeks ja meidan huippukehno, vaikkakin ystavallismielinen opas ymmarsi kertoa etta no kun taalla olis sellanen natural swimming pool..No sinne siis ja jippii, taas tuli nahtya jotain uutta ja uskomattoman hienoa. Eli luonnon muovaama poukama mangrovepuineen ja valkosella hiekalla ymparoituna. I-h-a-n-a.

Veneretken lisaksi oon vaan vaeltanut ympariinsa naita kasittamattoman upeita katuja, loytanyt ihania ravintoloita talojen katoilta, snorklannut, tavannut mukavia lokaaleja, leikkinyt lasten kanssa, ottanut satoja valokuvia, kuunnellut minareettien kutsua, uinut meressa suoraan oman majapaikan portailta, ihastellut casa de Jorgen (jossa siis asun) sopoa pastellissavyista sisapihaa ja raunioita, puita ja kukkia, seurannut linnoituksen kupeessa pelattavaa mestariliigan fudismatsia Nacala vs. Ilha de Moz, jorannut mm. Shakiraa (tahan on tultu!) ulkoilmadiscossa, jossa ei ollut ketaan muita kun meidan silloinen pikkuseurue, selvitellyt pienta poliisiasiaa silminnakijana, viettanyt herkkia auringonlaskuhetkia ipodini kanssa, jarkyttynyt paikallisesta sairaalasta, joka on suoraan kauhuelokuvasta, ottanut uber rusketuksen, nukkunut hyvin ja ilmeisesti saanut matkan toisen semivatsapopon, joka toivon mukaan menee yhta nopee ohi kun edellinenkin.

On kasittamatonta etta talla saarella ei ole taman enempaa turisteja. Paikat on puolityhjia ja ihmettelen suuresti miten taa ei ole taman suositumpi ja onko nama paikat koskaan taynna! Milloin on sesonki ja millaista silloin on? Taa on nimittain taasen sanoinkuvaamattoman taianomainen paikka! Ajoitin tosin tan ita-Afrikan rannikolla olemisen aika huonosti, silla nyt on tosiaan Ramadan ja kaikkialla on ihan kuollutta senkin takia. Lokaalit ei saa dokaa, joten monet discot ja baarit on kokonaan suljettuja. Paikalliset on myos toisinaan paivasaikaan semikarttysia ja ihmekos tuo ku on verensokerit kivilla. Kuinka ollakkaan, ramadan loppuu lauantaina kun ma saavun nailla nakymin samana paivana kristittyyn Malawiin. Hip hei, rankka matka Malawiin edessa, mutta haluan suorittaa sen mahdollisimman nopeasti silla matkalla ei ole mitaan missa haluaisin erityisesti aikaa viettaa. Tai olisi Mosambikin puoleinen osa Lake Malawia, eli Lago Niassa, mutta ilman nelivetoo ei siella yksinaan porrata. Joten toivon hartaasti etta osun oikeaan aikaan Metangula nimiseen pikkusatamaan, ja etta kerran viikossa kulkeva Ilala ferry paasee perille ja kulkee aikataulun mukaan, jotta paasen sujuvasti ja ekana Likoman saarelle Malawissa. Mainittakoon etta kun Stella ja Mimosa yritti muutama viikko sitten samaa niin lautta ei koskaan tullutkaan. But, I feel like a lucky bastard.

Retkitiivistelmä

Yritinpä tässä ladata kuvia tänne blogiin, mutta totesin heti alkumetreillä toivottomaksi. Yritin eilen lähettää 107 kt word-liitettä meilillä ja sekin oli vähän liikaa. Täytynee siis vaan opetella kuvailemaan asiat niin hienosti että kuvia ei tarvita...Laitan niitä sitten vuoden päästä.

Tämän pätkivän tiedon valtatien vuoksi on jäänyt blogikin kirjoittamatta. Pari retkeä lienee kuitenkin mainitsemisen arvoisia.

Pari viikkoa sitten lähdettiin puskareissulle Marejaan. Itseasiassa nyt kävikin mäihä sillä mestalla on nettisivut, jossa myös kuvia ja muuta infoa. Paikka oli siis muutenkin äärimmäisen mielenkiintoinen, eikä pelkästään sen jokseenkin erikoisen saksalaisen omistajakreivin takia. Dominique käy omaa yksityistä sotaansa salametsästäjiä ja laitonta puunhakkuuta vastaan. Thumbs up! Tällasia tyyppejä tarvitaan.

http://www.mareja.com

Oli muutenkin ihanaa vaihtelua rantaelämään ja totesin taas että jos ois IHAN pakko valita niin kyllä mä vaan oon vuoristo ja puskatyttö enemmän! Oli kiva telttailla, kokkailla omat ruuat tulilla, pelätä villieläimiä ja kuulla niitä mielettömiä luonnon ääniä keskellä puskia. Jos vaan mahdollista niin tähdetkin on vielä kirkkaampia kun rannalla. Paikkaa hallitsevassa vanhassa kolonialismin aikasessa rauniossa oli "dining room" joka illan pimeydessä ja öljylamppujen valossa oli kuin horror elokuvasta. Mutta aivan käsittämättömän hieno! Paikka oli muutenkin jotenkin aivan ultimaalisen rentoutumisen kehto. Tehtiin kyllä paahtavassa iltapäiväkuumuudessa trekki vuoren laelle, josta aukes luonnollisesti aivan tolkuttoman hienot maisemat. Jossain paikoissa muuten näyttää Suomen syksyltä, kun on niin kuivaa että lehdet on pudonneet puista. Lämpöö tietty se +25 enemmän...hassua.. Niin ja löysin sitten kadonneet reisilihakset vuorikiipeilyn ja varmaan tehokkaan nestehukan tuloksena. AIH! No mutta, elukoita apinoiden lisäksi ei näkynyt, mutta toisaalta, viitaten edellisiin blogiteksteihini, näillä leveleillä elefantin tai leijonien näkeminen ei välttämättä ole hauskaa. Oisin tosin halunnut kuulla ne!!! Jussi sano että viimeksi kun ne oli Marejassa ja nukku sillon huoneessa niin ikkunat kuulemma helisi kun leijonat karju niin lujaa pari yötä eikä vessaankaan uskaltanut mennä. Siistiiiiiih!

Viime viikolla kokeilin ja totuttelin taas yksin matkustamiseen Mosambikissa. Kävin Ibon saarella pohjosessa. Sellanen lepposa 5 h chapa ride, jossa saa niellä pölyä ja treenata perselihaksia tehokkaasti. Sen jälkeen nousuveden odottelua kolmisen tuntia ja sitten vielä dhowlla n. tunti. Mutta kaikki tämä kyllä palkitaan perille päästäessä. Aivan mielettömän hieno mesta täynnä taasen portugalilaisten rakennuttamia rakennuksia, jotka tietty nyt raunioina ja kasvaa puita ja heinää. Mutta kaunista niin kaunista. Paikka on satumainen ilta-auringon valossa. Koko kylä on mielettömän kaunis. Vuokrasin fillarin ja ajelin ympäriinsä. Harmi etten ehtinyt tehdä veneretkiä muille saarille, vaihtoehtoja ois taas ollut. Ja nyt joku ihmettelee miten niin EN EHTINYT - no kun mun piti tulla takas Pembaan bileisiin tietty!

Ainut miinus tällä reissulla oli jo menomatkalla löytynyt matkaseura, jota en ois kestäny päivääkään kauempaa. Aluks tulin juttuun ja sit en päässy enää eroon. Jäbä vielä pokalla yritti ehdotella yhessä reissaamista, esim. Sudanin läpi. Viiltäsin ranteeni mielummin. Joka jumalan asiasta sniiduttava muka valon nähny muka hippi aaargh. RASKAS. Onneks mulla on sentään sellanen matkabudjetti että JOS haluan JOSKUS mennä hienoon hotelliin hyvälle KAHVILLE joka maksaa 3 dollaria, niin voin sen tehdä ilman että saan slaagia ja syön pelkkää banaania seuraavan päivän. Kiitos YTK!

Pakko vielä kertoo paluumatkasta pikku tiivistys, kun siinä tuli taas kaikkea sitä mitä Afrikassa rakastan. Vaikka matka oli tosiaan pick upin lavalla pölyssä 6h ja pystyin laskemaan tyypit 39 aikuiseen ja 7 lapseen asti, niin silti siinä oli monet elementit kohdallaan: Mun perseen alla oli hyvä cassava säkki. Vasemmalla puolella mama joka tarjos banaania ja piti kättä mun polvella koko ajan. Oikealla puolella pappa, joka huolehti etten nukahda, koska saatan kaatua laidan yli. Pappa myös tottuneesti siirsi mun jalkaa parempaan asentoon aina välillä kun oli jossain puristuksissa eikä ilman apua pysty liikkumaan... Jengi heittää läppää keskenään ja nauraa. Lapset istuu sen sylissä kenen sylissä sattuu olemaan tilaa. Kaikki huolehtii kaikkien lapsista. JYksi lapsi sai banaanin ja laittoi sen oma-alotteisesti kolmeen osaan ja antoi kahdelle muulle osan. Kun pysähdytään, kaikki ostaa mandiokaa/cassavaa, tarjoaa toisilleen ja mulle. Jos jonkun mielestä nyt tulee liikaa kassia ja nyssykkää syliin niin siitä ihan rohkeesti möykätään. Ei tartte jäädä kyräilemään jälkeen päin. Jos jonkun vetoketju lepattaa tuulessa silmään niin voit itse laittaa sen toisen päällä olevan vetoketjun kiinni.

Että kyllä on taas kaukana kaikkea vierastavat ja kaikkea haluavat suomalaiset pikku sirpa-petterit ylihuolehtivine äiteineen ja isineen sekä yrmeet elämiinsä kyllästyneet HSL:n työmatkalaiset. Ne pitäs kaikki laittaa tänne koulutukseen!

Anyway, taisin niellä pölyä sen verran monta kilometriä että flunssan pukkas. Eilen jo luulin olevani parempaan päin, mutta melontaretki ei ilmeisesti ollut hyvä idea. Näin ollen tänään on ollut varsin huono olo. Mun piti lähteä jatkamaan matkaa keskiviikkona, mutta taidankin vielä ottaa pari päivää aikalisää ja parannella. Se tosin muuttaa taas mun matkasuunnitelmaa kertaheitolla ja kaikin puolin tietyistä aikatauluista johtuen, mutta samapa kai tuo...kiire ei varsinaisesti oo muuta kun elää.

Pandalla on painavaa asiaa

Tänään mulla on ollut erityinen mietintäpäivä. Menneen yhteenvetoa ja tulevan pohtimista.

Olin aamulla rannalla ystäväni iPodin kanssa ja huomasin että Mari Boine sopii muuten intian valtamerenkin ääreen, fiilistelin. Iho alkaa tummua, meriveteen alkaa tottua suihkunakin, keskipäivän aurinko on kuuma, mutta onneksi tuulee sen verran että pystyy olemaan.

Viime lauantaina lähdettiin Panganeen ja tultiin sieltä eilen. Matka kesti noin 4,5 h läpi aivan uskomattoman hienojen kylien ja maisemien. Täällä on niin kuivaa että metsäpaloja on siellä täällä. Tuntu aika oudolta ajaa useiden palojen läpi. Panganea lähestyttäessä voi nähdä myös elefantteja ja leijonia. Tuoretta paskaa oli kyllä teillä mutta fantteja ei. Salaa toivoin sellaisen näkeväni vaikka sitä ei kaiketi sovi toivoa. Täälläpäin elefantit ei oo tottuneet autoihin tai ihmisiin ja ovat lähinnä hulluja tappajia, joita ei kohdatessa pääse pakoon - mikäli sellanen päättää käydä päälle. Ovatpa kuulemma leijonatkin aiheuttaneet kylissä ongelmia, joku vanha yksilö oli käynyt ihmisten kimppuun, kun ei enää saa muita elukoita kiinni. Tarinoita kuulee.

Kyliin pysähdyttäessä saa hetkessä puoli kylää koolle ja ympärille. Lapset on fiilareissa kun ottaa kuvia, kaikki haluaa poseeraa ja nähdä oman kuvansa, miehet antaa yleensä myös kuvata, mutta naiset ei diggaa. Harmi, sillä niitä eniten haluiskin kuvata värikkäissä cabulanoissaan. Kylät on täynnä lasten räkäsiä neniä, repaleisia vaatteita, likaa ja pölyä, pullottavia vatsoja, fleguja vauvoja, mutta myös ilosia ilmeitä, naurua, tuijotusta, vitsejä, vilkuttelua ja kaikkea yritetään myydä kanoista jousipyssyihin. Jussi kyl ostikin pari. Jouskaria siis. Ja Romina koreja ja mattoja. Hienoja.

Vaikeaa tätä kaikkea on sanoin kuvailla - tai edes kuvin - voi kun niitä saiskin tänne ees jotain laitettua... Millä nää ihmiset oikein elää päivästä toiseen? Miten vähällä ravinnolla ja vedellä pysyy vielä hengissä? Kuinka pitkästi ne kävelee hakemaan polttopuita ja vettä? Miten ne jaksaa tässä tolkuttomassa kuumuudessa tehdä sen? Miten ne pystyy kantamaan kaiken sen pään päällä mitä ne kantaa? (Mä aion harjotella sitä.) Mitä ne miettii? Mistä ne haaveilee? Ja mainittakoon että ohittamamme kylät eivät ole edes siitä köyhimmästä päästä. Niiden läpi menee sentään tie ja joissain näkyy jopa kaivoja ja pieniä plantaaseja. Pistää vaan miettimään. Välillä käsityskyky jotenkin ylittyy. Köyhyys täällä on vaan jotain niin järjetöntä. Mutta en mä enempää rupee jeesustelemaan kun en osaa tätä kuitenkaan ratkasta. Mutta opettavaista on elämäni tällä hetkellä.

Pangane on pitkä ja kapea niemi intian valtameressä. Eloisa, mutta alkeellinen muslimikalastajakylä ilman sähköä. Leiriydyttiin telttoihin aivan niemen kärkeen valkoisen hiekkarannan ääreen. Kalastajilta ostettiin kalat ja hummerit, kylästä vihannekset ja riisit ja kokkailtiin osittain omin neuvoin ja osittain camping siten maman ja yleismies Jantusen avulla. Ramadan on alkanut joten kukaan lokaali ei syönyt päivisin. Tavattiin hyviä tyyppejä. Ne harvat 4 muuta turistia. Niin ja yks näiden Pemba tuttukin löyty sieltä. Telttaan kuului rukouskutsut anivarhain aamulla. Öisin kuu ja tähdet on niin kirkkaita että taskulamppuakaan ei meinaa tarvita. Valkoinen hiekka on kuin lunta ja heijastaa valoa. Uskomattoman rauhallista ja kaunista. Tehtiin retki myös (jälleen) paratiisisaarelle, jossa ei asu kun 2 vartijaa. Saarella ei sais ottaa ees kuvia, kun se on jonkun assholen yksityisomistuksessa ja se on päättänyt niin. Mutta Mosambik tuntuu olevan täynnä näitä lähes koskemattomia hiekkarantoja ja paratiisipaikkoja. Käsittämätöntä.

Ainut miinus täällä on mun heikko portugali. Ymmärrän jo keskustelujen aiheet useimmiten ja myös paljon lauseita ja juttuja, mutta vittumaista ku ei jotenkin osaa vastata mitään. Jää kontaktit lokaalien kanssa vähän köyhäksi siltä osin.

Mitähän muuta olen ajatellut tänään? ...Niin, ehkä osittain syvällisiin ja vähän alakuloisiinkin keloihin sai uutiset Keniasta. Henry pääsi justiin sairaalasta, kun oli joutunut autollaan ambushiin pahamaineisella tienpätkällä, ryöstetty, hakattu ja jätetty kuolemaan tienposkeen. Kuollu ei onneks mutta saldona muutama murtunut kylkiluu ja jalka. Ei tarvi töitä tehdä sitten pariin kuukauteen. Sick world it is. Vaikee käsittää näitä. Onneks toi oma road trip Keniassa onnistu. Sopii toivoa että koskemattomuusamuletti toimii koko vuoden.

Oon myös lukenut järjettömän hyviä Afrikka aiheisia kirjoja täällä ollessa. Jos jotakuta erityisesti kiinnostaa mantereen historia, kolonialismi, afrikkalainen sielunmaisema, elämä ja uskomukset jne, erittäin mielenkiintosella tavalla ja helposti kerrottuna ja sisäistettävänä niin kirja nimeltä Eebenpuu on ehdoton. Puolalaisen toimittajan kirjottama, enpä muista nimee tietenkään, mutta Like kustantanut suomeksi. Suosittelen erityisesti Mikko P:lle, isälle, Riikka P:lle, Hannekselle, Jyrki R:lle ja Petteri L:lle. Toinen kirja olis nimeltä Puolikas keltaista aurinkoa, kiitos Riikka lainasta, annoin Juballe luettavaks, tuo sen Suomeen, suosittelen erityisesti Irikselle, Iitulle ja oikeestaan kaikille kekeille. Ja kolmas Comedia Infantil, Mankelin kirjottama, aivan sairaan hyvä. Itkin tänään lounaani ääressä kun luin vikaa kappaletta samalla. Suosittelen erityisesti Terhille ja Suville, mutta toisaalta kaikille, kaikkia näitä.

HUOMAATTEKO, AJATTELEN KYLLÄ TEITÄKIN KAIKKIA!!!

Valaskuolema

Kun edellisessa blogikirjoituksessa toivoin nakevani pian valaita niin en kylla tarkottanu sita "pienta" raukkaa joka vahingossa joutui laskuveden uhriksi ja jai rannalle. Sehan nimittain tarkoitti kylalaisille useita tonneja ruokaa. Machetet, kirveet ja puukot vaan heilu kun tuhannet ihmiset ryysas rannalle ja teurasti sen silta seisomalta. Oli aika villi meininki ja kuvottava haju...Mutta lihaa jaettiin jokaiselle kynnelle kykenevalle ja juhlat jatku iltaan asti. Siita moni perhe syo varmaan viikon verran.. Mutta onhan se tietty lankkarille vahan brutaalia katottavaa. Tosin eihan taalla olis ollu muutenkaan mitaan mahdollisuuksia pitaa sita elossa ja hinata takasin mereen. Circle of life. Niinhan se menee. Kun jatkettiin matkaa siita rannalta niin nahtiin toinen valas merella, luultavasti teurastetun mutsi. Jussi ois halunnu ostaa sita lihaa ja oisin kyl ekaa ja vikaa kertaa elamassani voinu maistaakin. Mut se jotenkin jai, yhella noiden frendilla sita on/oli, joten viela voi olla mahiksia.

Huomenna lahdetaan reissuun viikoks kun Jussilla ja Rominalla on lomaa. Tai Rominalla ke asti, mutta Juban kanssa jatketaan siita viela. Meilla oli suunnitelma a ja b ja nayttaa silta etta suunnitelma b otetaan kayttoon. A ois ollu varsin villi, real frontier and rural part of Mozambique, Reserva de Niassa, Tansanian rajalla johon juuri kukaan ei koskaan mene eika paase, kun sinne ei oo ees kunnon teita eika mitaan...Siella on siis luonnonpuisto, johon ainoastaan okyrikkaat jenkit ja venalaiset lentaa yksityiskoneilla ampumaan elefantteja tai muita villielaimia ja maksaa yhdesta siella vietetysta yosta jo tuhansia dollareita. Rominalla ja Juballa on siella frendeja joten oltais paasty sniikkaamaan camping meiningilla ja halvalla... mutta niista ei nyt kuulunut tahan hataan, joten plan b - joka ei sekaan ole ollenkaan huono - on tasta viela ylemmas pohjoseen Panganen paradise beach muutamaksi paivaksi ja sit sellanen toinen luonnonpuisto (en muista nimee), jossa kuulemma oisin ikkunat helisee leijonien karjunnasta ja pihalta voi loytaa aamulla leopardin jalkia. Eli eipa valittamista siinakaan! Kerron varmaan sit miten meni ja mihin paadyttiin. On the road again!

Lazy days

Pembassa viikko mennyt. Nukun nykyaan 10 h yossa. Paivat menee jotenkin nopeesti vaikka ei tee juuri mitaan. Tai ollaan me oltu veneretkella, tutustuttu aivan epatodellisen tuntuseen pikkukylaan, sukellettu, snorklattu, kokkailtu, oltu, luettu, syoty, juotu, oltu kotibileissa....elama on melkein liiankin helppoa, kun ei tarvii huolehtii mistaan. Portugalia puhuvat ystavat kun hoitaa ja saataa kaiken, sen kun seuraa perassa :) Eilinen kauppareissu Mimosan ja Stellan kanssa oli melkein ylivoimanen kun piti ajatella jotain, vittu organisoida! Ja kun ei oo kayny kaupassa johonkin neljaan viikkoon. Mita sielta pitaa ostaa kun kaikki on muutenkin erilaisissa paketeissa ku kotona??? Noh, hedelmat on ainakin helppoja ja ihanaa kun saakin puuroa ja hedelmasalaattia joka aamu. Aah. Kenian munakkaat heilauttikin kolesteroliarvot varmaan jo tahtiin...

Yhteydet taalla on vahan kivilla. Nyt ollaan jossain mestassa missa nakojaan netti toimii. Kannykalla luen viesteja mutta ei siita jaksa paljoo kirjotella. Kotona yhteys on superhidas. Toissapaivana taistelin 1,5 h yhden FB inbox viestin kanssa.

Stemosat lahtee tod. nak huomenna eteenpain. Juban ja Rominan kaverit Gus ja Anna jatkaa myos matkaa takas Maputoon. Tupa on siis ollut taynna porukkaa, mutta oikein mukavaa sellaista. Koko naapurusto on myos noiden kavereita taynna. Lepposaa vaan what can I say. Odottelen etta valaat alkaa vaeltaa Pemban ohi kohti etelaa. Valasaika alkaa elo-syyskuussa joten varmasti ensimmaisia alkaa kohta nakemaan. Valaat on vaan niin hienoja.

Easy living in Pemba

Vaikka oli surullista lahtea keniasta niin kylla se iloks muuttui kun paasin Pembaan. Kentalla oli vastassa yllattaen Stella ja Mimosa, jotka oli ehtinyt perille mua muutamaa paivaa ennen, seka tietty Jussi sen royheella kiesilla. Romina, naapureita ja muuta ryhmaa oli vastassa ja laittamassa ruokaa kampilla. Juban ja Rominan koti onkin aivana I H A N A. Aivan meren rannalla ja muutenkin, ooh mika kuisti ja mitka oltavat!!! Eilen vietettiin mun ekaa biitsipaivaa autiolla valkoisella hiekkarannalla mangrovepuiden katveessa ja sen jalkeen pelattiin luksushotellin rannassa beach volleyta usean muun expatin kanssa. Se on nyt sit mun vakioliikunta ke ja pe. Hurraa.
Kohta lahetaan sukeltamaan ja mua vahan jannittaa. Vastahan sen open waterin joulukuussa suoritin... Mut kai se siita. Aina paasee pintaan.

Stella ja Mimosa on taalla viikon viela, Rominalla on lomaa, Juballakin ma asti ja toinen loma viela kulman takana, joten ihan superluksusta. Paastaan tekeen ja meneen vaikka minne yhdessa. Pembakin on superkaunis, siisti ja helppo... todella easy living.