Siellä sitä istuttiin sairaalan odotusaulassa, Mainat, minä ja Suvi. En tiedä kauan siinä meni, mutta onneks Mainat sit totes päättäväisesti että perkele, tässä enää odotella ja käveltiin suoraan emergencyyn missä lääkäreitä pyöri. Noh, siinä eri ohjeiden ja pompotuksen jälkeen onneks yks lääkäri ja kourallinen hoitajia tunnisti mut edelliseltä kerralta ja sain suoran osoituksen osastolle, mun vanhaan tuttuun Princess Zahra Pavilion siipeen...
Oli sunnuntai ilta, joten mun oma lääkäri ei ollut paikalla ja muutenkin oli hiljasempaa. Kaikki kokeet otettiin saman tien ja muistan vaan hämärästi että vuorossa oleva nuorempi naislääkäri kävi tutkimassa ja kyselemässä ja sit illalla kertomassa ja hämmästelemässä tuloksia. Oli ne Vermallekin soittanut, mutta siinä vaiheessa eivät tienneet vielä diagnoosia, totesivat vaan että hemoglobiini on 60, puolet siitä mitä normaalilla ihmisellä ja että mä tarviin lisäverta heti, kun on löydetty sopiva veri, eli viimeistään aamulla. Aamulla mun hemoglobiini oli jo pudonnut 30:een ja kusi näytti kokikselta, aivan mustaa, menetin ilmeisesti punasoluja hirveetä tahtia ja anemia oli sitten pahempaa luokkaa. Pelkästään vessassa käynti oli sellanen suoritus että puuskutin kun maratoonari sen jälkeen. Mutta siellä piti sit rampata kun nesteytys oli aika kiivasta, jotta munuaiset pysyis kunnossa.
Aamulla sain ekan pussin verta ja mun lääkäritiimiin oli pestattu kaks uutta vanhempaa lääkäriä. Toinen oli verispesialisti ja toinen munuaisspesialisti. Verispesialisti haroi sikhipartaansa ja pohti ääneen vaihtoehtoja mikä mulla vois olla. Ei kuitenkaan varmaa diagnoosia uskaltanut antaa kun vasta seuraavana päivänä. Ja sehän oli sitten Blackwater fever (ja tietty taas joku perusinfektio). Häh? Pitikin mulla olla niin paska mäihä että saan tän äärimmäisen harvinaisen, tehokkaasti tappavan malarian jälkitaudin, joka iskee pääosin vain valkoihoisiin, joilla ei ole luontaista resistenssiä malarialle, MUTTA jotka kuitenkin ovat sairastaneet malarian jo aiemmin. Eli käytännössä, mun oma ruumis luuli että mun punasolut ovat malariaparasiittejä, jolloin elimistö hyökkää niitä vastaan, tuhoaa ne ja ne hajoaa virtsaan ja tulee ulos. Tuloksena äärimmäisen nopea anemia ja punasolujen tuho, munuaisten pettäminen ja yleensä kuolema. Mun lääkärispesialistit olivat nähneet taudin vain kolme kertaa aiemmin ja mun päätelmä on, että kaikki niistä potilaista kuoli. Aluksi, koska en tiennyt kuinka vakava tauti on, en kysynyt miten niille potilaille kävi. Lopputarkastuksessa lääkäri Verma sanoi vaan että hyvä ettet kysynyt ja että 60 % kuolee.
Siinä lääkärit olivat varsin viisaita että eivät tosiaan aluksi sanoneet että kuinka vakava homma.. Itsekään en uskaltanut taudista lukea, koska tiesin että jo malaria on rankkaa luettavaa, siinäkin hoitoon päässeiden kuolleisuus on n. 20 % - siis siinä vakavimmassa lajissa, joka mulla oli...Mutta alkohan mulle sitten selvitä kun kunto ei vaan meinannut parantua vaikka verta sain jo ainakin kolmatta pussia. Punasolujen tuho vaan jatku, kusi oli edelleen kokista ja hemoglobiini nousun jälkeen laskikin taas vähän. Mun kädet oli kauttaaltaan aivan mustat kun joka suoneen oli hakattu kanyylia tai otettu verikoetta ja niiden kanssa oli usein vaikeuksia.. Hoitajat sano rukoilevansa mun puolesta. Suvi myös teki sen virheen että meni lukemaan taudista ja tuli itkien huoneeseen ja näin sen kauhun kasvoilta. Kaiken tän päälle eräs henkilökohtainen menetys vei kaiken elämänhalun hetkeks ja vihasin koko maailmaa enkä oikein meinannu jaksaa. Kun itkin niin verta tuli nenästä ja suusta. Olin niin saatanan vihanen siitäkin ettei voi edes itkee rauhassa.
Viidennen veripussin kohdalla sain lisäksi allergisen reaktion. Suvi oli just sillon ulkona huoneesta. Varmaan 15 sek lääkärin poistumisen jälkeen sain täysin äkillisen ja niin järjettömän ja hallitsettoman horkan ja tärinän että hädissäni vaan painoin hoitajien nappia ja en tajunnut mitä tapahtuu. Olin aivan syväjäässä, purin kieleen enkä meinannut saada henkeä. Tajusin vaan että jos en nyt keskity ja hengitä syvään niin meen shokkiin, olin jo niillä rajamailla. Pahaks onneks Suvi tuli just huoneeseen ja säikähti tietenkin aivan saatanasti. Jouduin ajamaan sen pois kokoomaan itteensä koska muuten oisin ite vajonnut johonkin...Hoitajat toi lämmittimen ja kolme peittoa, mittas kuumetta minuutin välein ja aluks se oli vaan 37 ja 37 ja 37, kunnes ampas kerralla 39 asteeseen. Se veren pumppaaminen otettiin pois, sain särkylääkettä ja allergialääkettä suoneen ja kaupan päälle uuden malariakuurin tabletteina tosin (varmuuden vuoksi..) ja sittenhän se tilanne rauhottu. Mutta olipahan kokemus sekin.
Tuli muuten omakohtaisesti koettua verenluovutuksen tärkeys ja veripula. Lääkärit ja hoitajat muistutti ja kehotti joka kerta mun vieraita käymään verenluovutuksessa ja Suvi siellä sit kävikin. Musta tuli myös pienimuotoinen "kuuluisuus" Nairobin suomalaisten joukossa kun suurähetystön Nina laitto kaikille 300:lle meilin ja haasteen verenluovutukseen. Nina itse ja joku muu nainen kävivät kanssa luovattamassa. Toivottavasti joku muukin. Sääli että Suomessa on niin tiukkaa sen luovutuksen kanssa, että harvan veri niille ees kelpaa - mun ei ainakaan. Sama skannaus verelle tehdään kuitenkin Keniassakin. Kyllä mä sen turvallisuudesta kyselin moneen kertaan...
Mutta mutta,vVihdoin lähes viikon jälkeen olo alko vähän kohentua ja ekaa kertaa tuli sellanen olo, että mä selviän ihan oikeesti. Lääkäritkin uskalsi sanoa että ovat kokeneet monta unetonta yötä mun takia ja olleet niin huolissaan. Päättelin että olen voiton puolella enkä kuole enää. Jaksoin jo jutella ja kertoo juttuja, turvotus ny oli onneks laskenu jo alkuunsa mutta väri alko kans palata kasvoille.
Ihana Liisa kävi muutaman kerran moikkaamassa, James toi kesken la baari-illan mulle jäätelöä, jota en unohda ikinä, Mainat kävi vähän väliä ja jopa niiden perhetuttu pölähti eräs päivä kukkapuskan kanssa, jutteli ja rukoili... Niin ja jopa Jamesin serkku kävi yks päivä pyörähtämässä! Kenialainen huolenpito ja välittäminen jätti kyl ikuisen jäljen mun sydämeen. Sairaalan vastaanotto tyttö halus facebook kaveriks ja on soitellu perään, samoin yks hoitaja soitti vapaapäivänään ja sairaalasta päästyäänkin.
Eikä pelkästään nuo kenialaiset. Mun sairaudesta tuli Facebookissa aika julkinen...vähän puolivahingossakin ja mietin jossain vaiheessa että onko liikaa - missä taasen menee yksityisyyden raja, kun kaikki kaverilistalla olevat ei tietenkään ole niin läheisiä. Sitten kun aloin saada niin paljon huolestuneita, tsemppaavia, uskomattoman kauniita ja koskettavia viestejä sekä tutuilta että jopa oikeesti tuntemattomilta, sekä inboxiin että wallille, en enää välittänyt. Totesin ja ihmettelin vaan kuinka niin moni myötäelää ja jaksaa muistaa mua. Monet kyyneleet oon tirauttanut niitä viestejä lukiessa. Ja ikävä ihmisiä kohtaan sen kuin kasvaa. Olen otettu ja onnellinen siitä että mulla on niin uskomattoman upeita ihmisiä ympärillä ja elämässä. Kiitos kaikille.
No mutta, Suvi jo kerran siirsi lentoaan melkein viikolla ja joutui vihdoin valitettavasti lähtemään..Seuraavaksi Suomen raati päätti lähettää isän hakemaan tytärtään kotiin. Isän, joka laskujen mukaan on puhunut tunteja ja taas tunteja vakuutusyhtiön, lähetystön, Suvin, äidin, Tarun, Budahin ja mun kanssa ja päivittänyt facebookissa kavereille tietoja. Isän, joka tuli kolmessa viikossa läheisemmäksi mulle kun kolmessakymmenessä vuodessa. Kovat kokemukset yhdistää ja lujittaa perhesuhteita. olis vaan hienoa jos hyvät kokemukset tekis saman. Mutta hyvä että edes näin. Isä tuli kirjaimellisesti hakemaan mut sairaalasta sillä samana päivänä kun nähtiin, pääsin ulos. Itkuhan siitä tuli.
Evääksi sairaalasta sain vaan rautatabletteja, sovittiin lopputarkastus ja labrat ja Mainat haki meidät isän kanssa Kareniin. Nopeesti muuten sitä ihminen 3 viikkoa maatessa ja sairastaessa surkastuu. Pohkeet on aivan sellaset lerput ja kaikki muutkin lihakset tuntuu kadonneen. huh.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti